Tontuilla kiristäminen jättää Veera Visapäälle epämukavan olon. Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Näitkö, tuolta kurkkasi tonttu, sanon merkitsevällä äänellä ja osoitan ikkunaan. Lapsi havahtuu puuhastaan, jota on tehnyt antaumuksella. Hän on levittänyt iltapuuronsa nokare nokareelta lautasen ympärille pieniin kasoihin, mutta menee nyt ikkunan luo tähyilemään pimeyttä.

– Tuolla, näetkö? Se tarkkailee, syövätkö lapset kiltisti iltapalansa, minä jatkan.

Lapsi palaa pöydän ääreen. Kolmevuotias nostaa lusikan ja alkaa kaapia puuroa suuhun vahakangasliinalta.

Poliisi puhuttelee nipistelijöitä

Lapsille opetetaan, että valehtelu on rumaa. Jos olen täysin rehellinen, kuluu silti tuskin päivääkään, ettenkö itse hieman huijaisi lastani. Enkä voi sanoa, että olisin potenut valkoisista valheista huonoa omaatuntoa.

Saatan sanoa, että kasvissosekeitosta saa supervoimia tai että poliisi ottaa nipistelijät puhutteluun. Kuten suurin osa vanhemmista, olen myös kertonut lapselle joulupukista samaan sävyyn kuin kenestä tahansa tärkeästä henkilöstä, presidentistä tai roska-auton kuljettajasta.

Tähän asti kertomukseni joulupukista on kuitenkin ollut vailla varjopuolia. On vain hyväntahtoinen parrakas herra, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kaikille maailman lapsille. Ei vaatimuksia, ei velvoitteita, vain yhdessä jaettua iloa ja jännitystä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon.

Nyt huomaan käärmeen paratiisissa. Minun tekee mieli kertoa lapselle, että tarinaan joulupukista kuuluu itse asiassa lisäosa. Siinä joulupukki ei olekaan lahja-automaatti. Sen sijaan hän kuuntelee tarkalla korvalla tonttujen havaintoja lasten kiltteydestä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon. Arvelen syyksi sen, että tällä tarinalla tavoittelen vain puhtaasti omaa etuani. Haluan lapsen pukevan ulkohaalarin nopeammin, lopettavan ruualla leikkimisen ja nousevan pystyyn keskeltä tietä, johon hän on dramaattisesti lyyhistynyt kuultuaan, ettei lounaaksi ole pullaa.

Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Pajunköysi, paha juttu?

Kaikki eivät toivota joulupukkia kotiinsa avosylin. Psykologi Vesa Nevalainen ei ole koskaan sanonut omille lapsilleen joulupukin olevan totta. Hän on kertonut, että joulupukki on hauska leikki, jota vanhemmat ja lapset voivat leikkiä yhdessä.

Nevalainen kummeksuu, miksi vanhemmat haluavat joulun aikaan siirtää itseltään pois vastuun sekä kurjana että kivana olemisesta. Kun vanhempi vetoaa tonttuihin saadakseen lapsen kiltiksi, hän pääsee olemasta itse se ikävä äiti tai isä, joka kieltää lasta tekemästä, mitä tämä haluaa.

Vielä kummallisempana Nevalainen pitää joulupukkitarinaa.

– Miksi vanhempi ei halua lapsen tietävän, että äiti tai isä on ollut kiva, ajatellut lasta ja siksi hankkinut tämän erityisesti toivoman lahjan? Jos lahjat tuo joulupukki, lapsi ei opi arvostamaan läheisiään vaan jotain aivan vierasta hahmoa, Nevalainen pohtii.

"Vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä."

Hänelle joulupukissa ei ole kysymys vähäpätöisestä seikasta vaan rehellisyydestä. Kun lapsi havaitsee vanhemman valehtelevan, hän alkaa ajatella ettei ole väliä, puhuuko maailmassa totta vai ei.

Nevalaisen kokemuksen mukaan vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä. Tuntuu helpommalta syöttää lapselle vähän pajunköyttä kuin syventyä perustelemaan tosiasioilla.

Töksäyttely ei ole rehellisyyttä

Psykologi Vesa Nevalaisen sanat kouristavat sydäntäni. Niihin kätkeytyy totuuden siemen. Usein valkoinen valhe on minulta yritys päästä vähän helpommalla. Olenko kasvattamassa lapsestani valehtelijaa?

Päätän aloittaa tiukan linjan. Tästä lähtien ei edes valkoisia valheita. Kun lapsi vaatii minua vaihtamaan uudet patterit nosturiinsa, selostan kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, etteivät patterit kaipaa vaihtoa. Tavallisesti olisin jossakin vaiheessa antanut periksi ja ollut vain vaihtavinani patterit, jotta lapsi lopettaisi mankumisen.

Iltapäivällä teemme retken uimahalliin. Saunassa heitän reilusti löylyä, ja lapsi alkaa jutella alalauteella istuvan iäkkään naisen kanssa. Lopulta lähdemme yhtä matkaa naisen kanssa suihkuun vilvoittelemaan. Matkalla suihkuille lapsi tarkkailee uutta tuttavaansa.

– Sinussa on tosi paljon karvoja, lapsi ilmoittaa rouvalle suureen ääneen, ilahtuneena tarkasta havainnostaan.

Pesuhuoneellinen kasvoja kääntyy katsomaan. Rouva vetäisee pyyhkeen ympärilleen. Suljen silmäni ja keskityn vaipumaan maan alle. Annan piut paut tavoitteelleni olla lapselle rehellinen. En aio sanoa lapselleni, että iäkäs rouva tosiaan oli tavallista karvaisempi.

Kotona selitän, ettei kaikkea voi sanoa, vaikka se olisikin totta. Jos kaverin luona tarjotaan ruokaa, josta ei tykkää, ruokaa voi silti sanoa hyväksi. Lapsi nyökyttelee.

"Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä."

Itse en niele selityksiäni helposti. Enkö juuri aiemmin päättänyt puhua totta?

Onneksi psykologian professori Lea Pulkkinen tulee avukseni. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, onko karvakommentti totta vai valhetta vaan siitä, että tunnistaa ennakolta, loukkaako sanottu asia toista ihmistä.

– Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä. Sen sijana kaiken sanominen ääneen osoittaa sosiaalisten tapojen puutetta, Pulkkinen sanoo.

Pelkuriäitinä nettikirpparilla

Olin aina ajatellut, että en hymistelisi lapselleni. Tärkeistä asioista puhuisin lapselleni suoraan. Pidin lasta aliarvioivina sellaisia vanhempia, jotka koettavat sivuuttaa hankalat asiat pehmittelemällä tai satuilemalla. Mokomia pelkureita.

Sitten lapseni rakkain pehmolelu, pieni kissa, katosi kirjastoretkellä. Palasimme etsimään sitä, mutta kissaa ei löytynyt. Tuntui hirveältä katsoa, kuinka surullinen lapseni oli ja kuinka kiihkeästi hän etsi kissaa kaikkialta.

– Taitaa olla niin, että kissa on lähtenyt ikiomalle kissaseikkailulleen, sanoin lohduttaakseni lasta.

– Kyllä se palaa lopulta kotiin, kuulin itseni jatkavan.

Mitä ihmettä ajattelin? Ei tietenkään palaa! Pehmolelussa ei lue nimeämme, ei osoitetta, ei puhelinnumeroa.

Seuraavat viikot selaan järkähtämättömästi nettikirppisten sivuja. ”Pehmokissa”, ”pehmolelu”, ”kissa”, kirjoitan hakukenttiin. Lopulta Anna Oulusta postittaa meille oman kissansa hirveään ylihintaan.

– Katso, kulta, kissa palasi tänään seikkailultaan, sanon lapselle, kun hän tulee kotiin päivähoidosta.

En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Miten onnellinen lapsi onkaan toivottaessaan kissalleen illalla sängyssä hyvää yötä ja kysellessään sen kissaseikkailusta.

En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että olin vähällä sotkeutua omaan huijaukseeni. Lapsi ei vielä osaa kyseenalaistaa tarinani aukkoja, mutta myöhemmin hän oppii vainukoiran tavoin paikallistamaan, missä äiti tasapainottelee heikolla jäällä tarinansa kanssa. En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Puhu suoraan vaikeista aiheista

Kissatapaus saa minut huomaamaan, etten ole niin rohkea kuin olen ajatellut. Jos en pysty kertomaan totuutta pehmolelusta, mitä sanoisin, jos vaikkapa lemmikki karkaisi? Tai kuolisi?

Kai minun täytyisi pystyä kertomaan totuus sen sijaan, että sanoisin sen lähteneen omalle seikkailulleen. Kuolema tuntuu liian vakavalta asialta huijattavaksi. Ja kuinka pitkälle voisin sillä tiellä mennä? Jonakin päivänä lapsen isovanhemmat kuolevat. Sanonko mummin silloin lähteneen mummiseikkailulle?

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

Psykologi Vesa Nevalainen rohkaisee vanhempia käyttämään vaikean hetken hyväkseen. Sepittämään ei kannata ryhtyä. Jos koiran kertoo vain karanneen, lapsi lähtee etsimään lemmikkiään, ja suru pitkittyy. Sen sijaan vanhemmat voisivat tunnistaa mahdollisuuden kertoa, että elämään kuuluu tällainenkin asia kuin kuolema, ja keskustella siitä lapsen kanssa.

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

– Lapsi voi alkaa ajatella, että vanhemman kanssa ei voi puhua asioista, kun tämä ei selvästikään uskalla keskustella niistä suoraan, Nevalainen sanoo.

Eläköön joulupukki ja hammaskeiju!

Jotta lapseni uskaltaa puhua kanssani vaikeista asioista, täytyy minun siis ensin uskaltaa puhua hänelle totta.

Häädän tontut tarkkailemasta ikkunoitamme. En enää sano, että kasvissosekeitosta saa taikavoimia vaan paljon energiaa. Välillä se tehoaa, välillä ei, ihan kuten taikavoimalupauksetkin ennen.

Mieltäni jää silti kaihertamaan kysymys joulupukista. En raaskisi arvioida tarinaa joulupukista valhetta–totta-akselilla. Päätän kysyä vielä toisen mielipiteen.

"Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä."

Professori Lea Pulkkinen suorastaan närkästyy, kun kysyn arkaillen, olenko valehdellut lapselleni, kun olen kertonut joulupukista.

– Ei mielikuvitus ole valehtelua! Hyvää tarkoittava joulupukkisatu ei vahingoita ketään. Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä. Eikä aikuisten tarvitse olla jatkuvasti osoittelemassa, että tämä ja tuo ei ole totta, Pulkkinen vakuuttaa.

Samaan sarjaan voi laskea muutkin anteliaat satuhahmot, kuten pääsiäiskanan ja hammaskeijun. Pulkkisen mukaan lapsi sukeltaa kyllä ulos tarinoista omaa tahtiaan, kun ajattelu kehittyy.

Mieleni kevenee. Satu ja tosi voivat elää rinnakkain.

Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, ettei joulupukkia saa väittää kivenkovaa todeksi enää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa sitä itse kyseenalaistaa. Yleensä usko joulupukkiin alkaa karista lapsilta noin seitsemän vuoden iässä.

Sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Siihen asti aion kertoa lapselle joulupukista, joka tuo lahjoja – mutta niin tuovat myös isä ja äiti ja mummit ja kummit, koska ovat tahtoneet tuottaa hänelle iloa.

On pimeä joulukuun aamu. Unenpöpperössä katselen, kuinka innoissaan lapsi syöksyy joulukalenterille, jonka tontut ovat yön aikana täyttäneet häntä varten.

Mietin, että oikeastaan en huijaa häntä vaan kerron hänelle sadun. Ja sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Meidän Perhe 12/2016

Ihanturhavastatamulle

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Valehteleehan vanhemmat jatkuvasti lapsilleen, jopa tietämättä itse, silti valhettaan tiukasti vartioiden ja puolustaen! Toistetaan 99% muilta kuultua tarkistamatonta tietoa, jota myös koulussa jatkuvasti pakotetaan uskomaan totena. Tottakai tämä jatkuva valehtelu ja etenkin aikuisten välinpitämättömyys sitä kohtaan mitä heille sepitetään esim. tiede ja historia puolella on erittäin traumatisoivaa lapselle. Älkää nyt hyvät aikuiset ihmiset ikinä valehdelko lapsillenne! Muilta kuultu "fakta" EI...
Lue kommentti
Nina Nieminen

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Joulupukki on vähän kuin jumala eli uskonasia. Eräs uskovainen suuttui minulle, kun olin kertonut lapsille ettei joulupukkia ole olemassa. En voinut ostaa paljon joululahjoja ja en tykännyt ihmisistä, jotka pelottelevat lapsia joulupukilla. Eräs sanoi, että jos lapset syövät karkit joulukalenterista etukäteen, he eivät saa joululahjoja.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Huonosti käyttäytyvä lapsi ei välttämättä ole huonosti kasvatettu, sanoo Minna Vanhasalo.

Jokin aika sitten jonotin 12-vuotiaan poikani kanssa museoon. Jono oli pitkä, poikaa hermostutti, ja se purkautui tahattomina kiljahduksina. Edellämme seisova nainen kääntyi jokaisen äänen jälkeen katsomaan lastani tiukasti.

Monesti olen miettinyt, miten minun pitäisi noissa tilanteissa toimia. Pitäisikö kysyä: Huomaan, että katsot meitä. Onko jotain, mitä haluaisit kysyä? Vai sanoisinko: Ei, lapseni ei ole huonosti kasvatettu. Hänellä on neurologisia erityispiirteitä, joiden takia hänen on vaikea käyttäytyä kuten muut. Tiedän, että hän voi olla ympäristölleen välillä rasittava. Silti hänelläkin on oikeus liikkua kodin ulkopuolella, osallistua maailmaan.

Eniten haluaisin sanoa: Älä tuomitse, kannusta mieluummin. Jos joku käyttäytyy kummallisesti, siihen luultavasti on syy. Et vain tiedä, mikä.

Huono käytös ei ole sama asia kuin huono kasvatus. Minulla on kaksi lasta. Toinen heistä omaksuu tilannetajun rivien välistä, tavallisen arjen osana. Toiselle minun pitää selittää juurta jaksaen, millaista käytöstä häneltä milloinkin odotetaan. Silti se ei välttämättä onnistu.

Pojallani on diagnosoitu ADHD ja Aspergerin oireyhtymä. Lisäksi hänellä on Touretten oireyhtymään liittyviä pakkoliikkeitä.

Koska hänen erilaisuutensa ei näy ulkonäössä, hänen käytöksensä tulkitaan usein huonon kotikasvatuksen tulokseksi. Äitinä huomaan katseet kyllä, sekä tuomitsevat että kannustavat. Kun joku hymyilee tai jopa sanoo jonkin ystävällisen sanan, alkaa melkein itkettää.

Jos haluat auttaa erityislasta ja hänen vanhempiaan, joskus parasta on vain olla kiinnittämättä huomiota yllättävään käytöksen. Sitä poikani eniten toivoo. Tuijotus hermostuttaa häntä ja saa oireet yltymään.

Muita lapsia erilaisuus saattaa pelottaa. Silloin paras lääke on avoimuus. Diagnooseista puhumista joskus pelätään, koska ajatellaan, että se leimaa lasta. Minun kokemukseni on, että vielä pahempi on, jos kaikki ihmettelevät, mutta kukaan ei selitä.

Poikani koulukaverit olivat hämillään siitä, että hän nytkähteli ja äännähteli tunnilla. Opettaja selitti luokalle, että pakkoliikkeet ovat kuin aivojen hikka, niille ei voi mitään. Niihin voi myös suhtautua kuin hikkaan, antaa vain olla. Lapset olivat helpottuneita saatuaan selityksen. Tuijottelu ja muu ikävä huomio loppui siihen.

Hyvä yleisselitys on, että hän käyttäytyy eri tavalla, koska hänellä on erilaiset aivot. Sen lapsetkin ymmärtävät.

Autisti ei ole haukkumasana. Kunpa kaikki aikuisetkin tajuaisivat tämän.

Neurologisten diagnoosien, kuten ADHD ja autisti, käyttäminen yleisinä haukkumasanoina on yhtä ikävää kuin homottelu heille, joita asia oikeasti koskettaa.

Meidän Perhe 4/2017

Minna Vanhasalo on 42-vuotias kahden lapsen äiti, joka hyödyntää tietoa neurologisista eroista myös työssään opettajana.

Moni hiljentää kitisevän lapsen ruokakaupassa antamalla hyllystä välipalaa ja maksaa kääreet kassalla.

Onko maksamattomien ostosten syömisessä kyse taaperon tarpeiden tyydyttämisestä vai tapakasvatuksesta? Aihe käy tunteisiin Vauvan AV-palstalla.

Keskustelun perusteella molemmista. Moni palstalainen on vahvasti sitä mieltä, että hyllystä syöminen ja jonossa korkkaaminen johtavat siihen, lapsesta tulee kärsimätön ”kaikki mulle ja heti” -tyyppi. Kiukuttelua sietämättömien vanhempien käytöksen arvellaan olevan myös osa isompaa ongelmavyyhtiä: lapset totutetaan siihen, että joka ikinen hetki saa joko mussuttaa herkkuja tai räplätä jotain laitetta.

Toiset taas puolustelivat kantaansa sillä, että lapsi ei ole kone, eikä käytäntö aiheuta lisävaivaa myyjälle. Mitä sanovat kauppias ja muut myymälöiden edustajat?

– Perustapa toimia on toki se, että maksetaan ensin ja syödään vasta sen jälkeen. Vanhempi voi myös varata mukaansa jotain pientä välipalaa, Kimmo Nikula, Alepa- ja S-marketien ketjujohtaja HOK-Elannosta sanoo. Samaa mieltä ovat myös Lidlin viestintäassistentti Katja Kuikka ja Koivuhaan K-supermarketin kauppias Kari Auramo.

– Myymälän näkökulmasta se ei ole toivottavaa, että tuotteita syödään ennen maksamista. Meillä esimerkiksi hedelmät ja kappalehinnalla myytävät paistopistetuotteet punnitaan vasta kassalla, joten näitä ei tietenkään voi syödä ennen maksamista, Kuikka toteaa.

Kaikilta kolmelta riittää kuitenkin ymmärrystä hätätilanteissa, esimerkiksi jos lapsi on kipeä.

– Jos hätä on suuri, niin toki lapselle voi vaikka banaanin antaa. Mutta mieluiten niin, että ensin kysytään myyjältä, onko se ok, Nikula pohtii. Myös Kuikka toivoo, että tällaisista poikkeustilanteista ilmoitetaan myyjälle.

– Kun näen, että on niin sanotusti tilanne päällä, niin voin itsekin kuoria mandariinin ja tarjota sitä lapselle. Toisinaan myös ystävällisesti opastan villimpiä viikareita, miten kaupassa käyttäydytään, esimerkiksi irtokarkkeja ei voi noin vain napsia. Moni vanhempi onkin kiitellyt jälkikäteen ja nyt nämä samat lapset aina moikkaavat iloisesti, Auramo sanoo.

Hän lisää, että kokenut myyjä havaitsee helposti jos jo syöty tai juotu tuote on tarkoitus maksaa kassalla.

– Tällöin asiakas yleensä toimii avoimesti. Myymälävarkaat sen sijaan herkuttelevat nopeasti ja heittävät tyhjät pakkaukset kiireesti hyllyjen väliin.

Vierailija

Saako lapsi syödä ostosta ennen maksamista? Ruokakauppiaat kertovat

Vierailija kirjoitti: Yhdysvalloissa saa shopping cookiesin tms lapselle. Kun lapsi istuu hiljaa, äitikin ostaa enemmän. Suomi on niin sääntö-Suomi ja Junttilan perähikiä. Miksei äiti voi itse ottaa mukaan sitä shopping cookieta? Suomessa ihmiset on tottunut siihen ettei mitää tarvitse tehdä itse ja aina kaikki pitää saada ilmaiseksi. Vanhempien tehtävä varata lapselle eväät mukaan jos ei lapsi pysty yhtä kauppareissua olemaan kiltisti.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tietyt ominaisuudet ennustavat sitä, miten hyvin ihminen menestyy elämässä. Miten näitä piirteitä voi lapsessa tukea?

Elämäntaidoilla ja asenteilla voi olla ratkaiseva merkitys siinä, miten hyvin pärjää elämässä. Brittitutkijoiden mukaan tietyt ominaisuudet aikuisilla ennustavat terveyttä, hyvinvointia ja taloudellista menestystä riippumatta siitä, millaiset lähtökohdat elämässä on muuten.

Yhdysvaltalaisessa Pnas-tiedejulkaisussa julkaistusta tutkimuksesta kertoi Helsingin Sanomat.

Tutkimuksessa eritellyt viisi elämäntaitoa ovat tunnollisuus, sinnikkyys, hallinnan tunne, optimismi ja tunne-elämän tasapainoisuus. Tutkijoiden mukaan kyse on enemmän opittavissa olevista elämäntaidoista kuin pysyvistä luonteenpiirteistä.

Miten näitä taitoja voi kasvatuksessa tukea?

1. Tunnollisuus

Tunnollinen ihminen ottaa vastuuta ja hoitaa nekin tehtävät, jotka eivät juuri sillä hetkellä tunnu mielekkäimmiltä. Lasten arjessa tunnollisuutta vaativat esimerkiksi koulutehtävät, pitkäjänteinen harrastaminen, kotityöt tai lemmikin hoitaminen.

Koululaisen itsekuria ja opiskelutaitoja voi vahvistaa vaikkapa sopimalla läksyjenluvulle periaatteet, joista pidetään kiinni.

2. Sinnikkyys

Vanhempi ei voi suojata lasta kaikilta vastoinkäymisiltä, eikä se ole onneksi tarpeenkaan. Kolhut ja pettymykset kuuluvat elämään.

Sinnikäs lapsi ei lannistu vastoinkäymisistä. Sitkeys on osin synnynnäinen piirre, mutta sitä voi myös tukea kehumalla lasta yrittämisestä, ei vain onnistumisista. Pienten pettymysten kokeminen turvallisesti yhdessä opettaa lapselle, että ikävistä tunteista pääsee yli.

Psykologit käyttävät termiä resilienssi, jolla kuvataan ihmisen kykyä selviytyä vaikeuksista. Se on prosessi, joka käynnistyy vasta vastoinkäymisten myötä, sanoo ranskalainen psykiatri ja neurologi Boris Cyrulnik.

3. Hallinnan tunne

Menestymiseen liitettiin tutkimuksessa tunne siitä, että kykenee hallitsemaan elämänsä eri osa-alueita ja tilanteita. Lapsilla hallinnan tunnetta luovat turvalliset, toistuvat rutiinit sekä sopiva määrä vastuuta ja vapauksia.

Pienet lapset voivat tavoitella hallinnan tunnetta myös kehittämällä erilaisia rituaaleja ja päähänpinttymiä. Sellainen voi olla vaikkapa tapa pukea sukat ennen housuja tai juoda maito aina sinisestä mukista, kertoo psykoterapeutti Raul Soisalo. Hassut tavat kuuluvat normaaliin kehitykseen ja jäävät yleensä itsekseen pois. Niistä ei tarvitse erikseen opetella eroon, elleivät ne haittaa arkea.

4. Optimismi

Onnellisuus ja positiivinen elämänasenne ovat taitoja, joita voi harjoitella. Esimerkillä on paljon väliä: Miten itse suhtaudut maailmaan? Onko kuppisi puolityhjä vai puolitäysi? Ovatko mahdollisuudet haasteita vai esteitä?

Onnentunteita voi tietoisesti lisätä huomaamalla hyvät hetket ja juttemalla niistä ääneen.

5. Tunne-elämän tasapainoisuus

Brittitutkijoiden aineistossa tasapainoisuudella tarkoitetaan neuroottisten piirteiden vähäisyyttä. Neuroottisuus voi olla esimerkiksi liiallista huolestumista, varautumista pahimpaan tai varuillaoloa, Hyvä Terveys -lehden jutussa sanotaan.

Varautunut ja arka lapsi hyötyy kasvatuksessa erityisen paljon vanhemman tuesta ja rohkaisusta, selvisi psykologi Maryam Zarra-Nezhadin väitöstutkimuksesta. Vähättelevä kasvatustyyli voi sen sijaan lisätä taipumusta ahdistuneisuuteen.

Helposti hiiltyvä kuumakalle puolestaan tarvitsee aikuisen esimerkkiä ja apua oppiakseen hillitsemään itseään, tässä jutussa kerrotaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Levoton känkkäränkkä vierailulla?

Vieraileeko teilläkin aika ajoin iltavilli, riehupetteri tai levoton känkkäränkkä? Juuri kun piti rauhoittua nukkumaan, alkaakin hillitön hepuli? Sukujuhlissa juostaan rallia rämäpäänä? Vieressäsi konsertissa tai kylässä istuu kihisevä kiemurtelija? 

Lapsen olla vaikea ottaa vastaan aikuisen sanallisia rauhoittumispyyntöjä, varsinkin jos ne tulevat käskymuodossa: Rauhoitu nyt! Aika mennä nukkumaan. Pysy paikallasi. Lopeta juokseminen! 

Kieltäminen ja käskeminen on lapsen tunnetilan kieltämistä. Silloin on luonnollista, että rauhoittumisviesti ei mene perille.

Lapsi ottaa vauhtia vanhemmasta, ja riehuminen tai levoton käytös alkaa, kun vanhempi keskittyy johonkin muuhun, perheellä on kiire tai lapsi ei osaa käsitellä omaa jännittynyttä oloaan. Siksi vanhemman läsnäolo on ensiarvoisen tärkeää.

Yhteistyöllä ja sanoittamalla lapsen oloa voi yllättävästi olla toivottu vaikutus, ja se voi ohjata lapsen pois riehaantumisesta: ”Sinun tekisi nyt mieli vain juosta ja huutaa, eikä mennä ollenkaan nukkumaan”. 

Lapsen rauhoittamisessa tärkeää on rauhoittaa ensin itsensä.

Kosketus on paras ja luontevin tapa rauhoittaa lasta. Selkä, pää, kyljet ja jalkojen ulkosyrjät ovat kehon rauhoittavia paikkoja. Kosketus vapauttaa oksitosiinihormonia, joka lieventää pelkoja ja hermostuneisuuden tunnetta.

Lapset peilaavat aikuisen käytöstä, ja siksi lapsen rauhoittamisessa on tärkeää rauhoittaa ensin itsensä. Muutama syvä uloshengitys ja hengitystahdin hidastaminen rauhoittaa kummasti myös aikuisen mieltä. Samalla rauhallisempi hengitystahti tarttuu myös lapseen.

Kokeile näitä:

  • Arki-illan villiintymistä voi ennalta ehkäistä olemalla lapsen puolisen tuntia heti töiden jälkeen. Silloin laitetaan puhelin pois, siirretään ruuanlaittoa puolella tunnilla, ja ollaan läsnä – jutellaan tai leikitään ja kuunnellaan lasta.
  • Kun hengitys rauhoittuu, koko lapsi rauhoittuu. Hengitysrytmiä voi rauhoittaa mielikuvaharjoitusten avulla; kuvitelkaa uloshengitys pitkänä alamäkenä, jota pitkin voi vapaasti pyöräillä, hiukset kypärän alta hulmuten.
  • Syli on itsestään selvin, mutta varsinkin isommilla lapsilla helposti unohtuva rauhoittumiskeino. Jos pelkkä sylittäminen ei riitä, voi lasta hieroa, rutistaa, painella ja silitellä kevyesti. Varioimalla kosketuksen tapaa, saa lapsen keskittymään kosketukseen pidempään. Ja hei, myös isompaa lasta voi heijata sylissä!
  • Silittäminen tehoaa lähes aina. Anna lapsen maata kyljellään ja silitä rauhallisesti lasta päälaelta alas selkärankaa pitkin kohti häntäluuta, hiero ja painele kevyesti jalkateriä tai sivele lapsen kulmakarvoja rauhallisesti peukaloilla tai etusormilla.
  • Jos lapsi osaa kertoa, mistä kohtaa vartalossa tuntuu kireältä tai levottomalta, voi vanhempi asettaa kätensä sinne ja pyytää lasta hengittämään oman riehumisentunteensa tai kireytensä vanhemman muodostamaan käsikuppiin.
  • Satuhieronta on lapsen ja vanhemman yhteinen hetki. Satu kerrotaan lapsen selkää koskemalla: Piirretään selkärankaa myötäilevä joki, painellaan mörön askeleet lapaluihin tai silitetään ohi lentävän linnun siipi kylkiin. Satuhieronta ei ole kutittamista, vaan turvallisen vankkaa ja rauhallista koskettamista.
  • Lapselle voi valmistaa hemmottelevan ja rauhoittavan jalkakylvyn. Varsinkin erityisherkät lapset rahoittuvat jalkakylvyn avulla: Tietoisuus laskeutuu alas lapsen päästä jalkoihin, ja sähköinen ja levoton olo vaihtuu veden miellyttävän painottomaan tunteeseen.

Vinkit lapsen rauhoittamiseen antoivat kehotunneterapeutti ja diplomivyöhyketerapeutti Tiina Rytkönen, tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja ja kirjailija Elina Kauppila sekä psykofyysinen hengitysterapiaohjaaja ja tunnekehoterapeutti Sari Saario.