Tontuilla kiristäminen jättää Veera Visapäälle epämukavan olon. Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Näitkö, tuolta kurkkasi tonttu, sanon merkitsevällä äänellä ja osoitan ikkunaan. Lapsi havahtuu puuhastaan, jota on tehnyt antaumuksella. Hän on levittänyt iltapuuronsa nokare nokareelta lautasen ympärille pieniin kasoihin, mutta menee nyt ikkunan luo tähyilemään pimeyttä.

– Tuolla, näetkö? Se tarkkailee, syövätkö lapset kiltisti iltapalansa, minä jatkan.

Lapsi palaa pöydän ääreen. Kolmevuotias nostaa lusikan ja alkaa kaapia puuroa suuhun vahakangasliinalta.

Poliisi puhuttelee nipistelijöitä

Lapsille opetetaan, että valehtelu on rumaa. Jos olen täysin rehellinen, kuluu silti tuskin päivääkään, ettenkö itse hieman huijaisi lastani. Enkä voi sanoa, että olisin potenut valkoisista valheista huonoa omaatuntoa.

Saatan sanoa, että kasvissosekeitosta saa supervoimia tai että poliisi ottaa nipistelijät puhutteluun. Kuten suurin osa vanhemmista, olen myös kertonut lapselle joulupukista samaan sävyyn kuin kenestä tahansa tärkeästä henkilöstä, presidentistä tai roska-auton kuljettajasta.

Tähän asti kertomukseni joulupukista on kuitenkin ollut vailla varjopuolia. On vain hyväntahtoinen parrakas herra, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kaikille maailman lapsille. Ei vaatimuksia, ei velvoitteita, vain yhdessä jaettua iloa ja jännitystä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon.

Nyt huomaan käärmeen paratiisissa. Minun tekee mieli kertoa lapselle, että tarinaan joulupukista kuuluu itse asiassa lisäosa. Siinä joulupukki ei olekaan lahja-automaatti. Sen sijaan hän kuuntelee tarkalla korvalla tonttujen havaintoja lasten kiltteydestä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon. Arvelen syyksi sen, että tällä tarinalla tavoittelen vain puhtaasti omaa etuani. Haluan lapsen pukevan ulkohaalarin nopeammin, lopettavan ruualla leikkimisen ja nousevan pystyyn keskeltä tietä, johon hän on dramaattisesti lyyhistynyt kuultuaan, ettei lounaaksi ole pullaa.

Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Pajunköysi, paha juttu?

Kaikki eivät toivota joulupukkia kotiinsa avosylin. Psykologi Vesa Nevalainen ei ole koskaan sanonut omille lapsilleen joulupukin olevan totta. Hän on kertonut, että joulupukki on hauska leikki, jota vanhemmat ja lapset voivat leikkiä yhdessä.

Nevalainen kummeksuu, miksi vanhemmat haluavat joulun aikaan siirtää itseltään pois vastuun sekä kurjana että kivana olemisesta. Kun vanhempi vetoaa tonttuihin saadakseen lapsen kiltiksi, hän pääsee olemasta itse se ikävä äiti tai isä, joka kieltää lasta tekemästä, mitä tämä haluaa.

Vielä kummallisempana Nevalainen pitää joulupukkitarinaa.

– Miksi vanhempi ei halua lapsen tietävän, että äiti tai isä on ollut kiva, ajatellut lasta ja siksi hankkinut tämän erityisesti toivoman lahjan? Jos lahjat tuo joulupukki, lapsi ei opi arvostamaan läheisiään vaan jotain aivan vierasta hahmoa, Nevalainen pohtii.

"Vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä."

Hänelle joulupukissa ei ole kysymys vähäpätöisestä seikasta vaan rehellisyydestä. Kun lapsi havaitsee vanhemman valehtelevan, hän alkaa ajatella ettei ole väliä, puhuuko maailmassa totta vai ei.

Nevalaisen kokemuksen mukaan vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä. Tuntuu helpommalta syöttää lapselle vähän pajunköyttä kuin syventyä perustelemaan tosiasioilla.

Töksäyttely ei ole rehellisyyttä

Psykologi Vesa Nevalaisen sanat kouristavat sydäntäni. Niihin kätkeytyy totuuden siemen. Usein valkoinen valhe on minulta yritys päästä vähän helpommalla. Olenko kasvattamassa lapsestani valehtelijaa?

Päätän aloittaa tiukan linjan. Tästä lähtien ei edes valkoisia valheita. Kun lapsi vaatii minua vaihtamaan uudet patterit nosturiinsa, selostan kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, etteivät patterit kaipaa vaihtoa. Tavallisesti olisin jossakin vaiheessa antanut periksi ja ollut vain vaihtavinani patterit, jotta lapsi lopettaisi mankumisen.

Iltapäivällä teemme retken uimahalliin. Saunassa heitän reilusti löylyä, ja lapsi alkaa jutella alalauteella istuvan iäkkään naisen kanssa. Lopulta lähdemme yhtä matkaa naisen kanssa suihkuun vilvoittelemaan. Matkalla suihkuille lapsi tarkkailee uutta tuttavaansa.

– Sinussa on tosi paljon karvoja, lapsi ilmoittaa rouvalle suureen ääneen, ilahtuneena tarkasta havainnostaan.

Pesuhuoneellinen kasvoja kääntyy katsomaan. Rouva vetäisee pyyhkeen ympärilleen. Suljen silmäni ja keskityn vaipumaan maan alle. Annan piut paut tavoitteelleni olla lapselle rehellinen. En aio sanoa lapselleni, että iäkäs rouva tosiaan oli tavallista karvaisempi.

Kotona selitän, ettei kaikkea voi sanoa, vaikka se olisikin totta. Jos kaverin luona tarjotaan ruokaa, josta ei tykkää, ruokaa voi silti sanoa hyväksi. Lapsi nyökyttelee.

"Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä."

Itse en niele selityksiäni helposti. Enkö juuri aiemmin päättänyt puhua totta?

Onneksi psykologian professori Lea Pulkkinen tulee avukseni. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, onko karvakommentti totta vai valhetta vaan siitä, että tunnistaa ennakolta, loukkaako sanottu asia toista ihmistä.

– Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä. Sen sijana kaiken sanominen ääneen osoittaa sosiaalisten tapojen puutetta, Pulkkinen sanoo.

Pelkuriäitinä nettikirpparilla

Olin aina ajatellut, että en hymistelisi lapselleni. Tärkeistä asioista puhuisin lapselleni suoraan. Pidin lasta aliarvioivina sellaisia vanhempia, jotka koettavat sivuuttaa hankalat asiat pehmittelemällä tai satuilemalla. Mokomia pelkureita.

Sitten lapseni rakkain pehmolelu, pieni kissa, katosi kirjastoretkellä. Palasimme etsimään sitä, mutta kissaa ei löytynyt. Tuntui hirveältä katsoa, kuinka surullinen lapseni oli ja kuinka kiihkeästi hän etsi kissaa kaikkialta.

– Taitaa olla niin, että kissa on lähtenyt ikiomalle kissaseikkailulleen, sanoin lohduttaakseni lasta.

– Kyllä se palaa lopulta kotiin, kuulin itseni jatkavan.

Mitä ihmettä ajattelin? Ei tietenkään palaa! Pehmolelussa ei lue nimeämme, ei osoitetta, ei puhelinnumeroa.

Seuraavat viikot selaan järkähtämättömästi nettikirppisten sivuja. ”Pehmokissa”, ”pehmolelu”, ”kissa”, kirjoitan hakukenttiin. Lopulta Anna Oulusta postittaa meille oman kissansa hirveään ylihintaan.

– Katso, kulta, kissa palasi tänään seikkailultaan, sanon lapselle, kun hän tulee kotiin päivähoidosta.

En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Miten onnellinen lapsi onkaan toivottaessaan kissalleen illalla sängyssä hyvää yötä ja kysellessään sen kissaseikkailusta.

En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että olin vähällä sotkeutua omaan huijaukseeni. Lapsi ei vielä osaa kyseenalaistaa tarinani aukkoja, mutta myöhemmin hän oppii vainukoiran tavoin paikallistamaan, missä äiti tasapainottelee heikolla jäällä tarinansa kanssa. En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Puhu suoraan vaikeista aiheista

Kissatapaus saa minut huomaamaan, etten ole niin rohkea kuin olen ajatellut. Jos en pysty kertomaan totuutta pehmolelusta, mitä sanoisin, jos vaikkapa lemmikki karkaisi? Tai kuolisi?

Kai minun täytyisi pystyä kertomaan totuus sen sijaan, että sanoisin sen lähteneen omalle seikkailulleen. Kuolema tuntuu liian vakavalta asialta huijattavaksi. Ja kuinka pitkälle voisin sillä tiellä mennä? Jonakin päivänä lapsen isovanhemmat kuolevat. Sanonko mummin silloin lähteneen mummiseikkailulle?

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

Psykologi Vesa Nevalainen rohkaisee vanhempia käyttämään vaikean hetken hyväkseen. Sepittämään ei kannata ryhtyä. Jos koiran kertoo vain karanneen, lapsi lähtee etsimään lemmikkiään, ja suru pitkittyy. Sen sijaan vanhemmat voisivat tunnistaa mahdollisuuden kertoa, että elämään kuuluu tällainenkin asia kuin kuolema, ja keskustella siitä lapsen kanssa.

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

– Lapsi voi alkaa ajatella, että vanhemman kanssa ei voi puhua asioista, kun tämä ei selvästikään uskalla keskustella niistä suoraan, Nevalainen sanoo.

Eläköön joulupukki ja hammaskeiju!

Jotta lapseni uskaltaa puhua kanssani vaikeista asioista, täytyy minun siis ensin uskaltaa puhua hänelle totta.

Häädän tontut tarkkailemasta ikkunoitamme. En enää sano, että kasvissosekeitosta saa taikavoimia vaan paljon energiaa. Välillä se tehoaa, välillä ei, ihan kuten taikavoimalupauksetkin ennen.

Mieltäni jää silti kaihertamaan kysymys joulupukista. En raaskisi arvioida tarinaa joulupukista valhetta–totta-akselilla. Päätän kysyä vielä toisen mielipiteen.

"Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä."

Professori Lea Pulkkinen suorastaan närkästyy, kun kysyn arkaillen, olenko valehdellut lapselleni, kun olen kertonut joulupukista.

– Ei mielikuvitus ole valehtelua! Hyvää tarkoittava joulupukkisatu ei vahingoita ketään. Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä. Eikä aikuisten tarvitse olla jatkuvasti osoittelemassa, että tämä ja tuo ei ole totta, Pulkkinen vakuuttaa.

Samaan sarjaan voi laskea muutkin anteliaat satuhahmot, kuten pääsiäiskanan ja hammaskeijun. Pulkkisen mukaan lapsi sukeltaa kyllä ulos tarinoista omaa tahtiaan, kun ajattelu kehittyy.

Mieleni kevenee. Satu ja tosi voivat elää rinnakkain.

Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, ettei joulupukkia saa väittää kivenkovaa todeksi enää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa sitä itse kyseenalaistaa. Yleensä usko joulupukkiin alkaa karista lapsilta noin seitsemän vuoden iässä.

Sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Siihen asti aion kertoa lapselle joulupukista, joka tuo lahjoja – mutta niin tuovat myös isä ja äiti ja mummit ja kummit, koska ovat tahtoneet tuottaa hänelle iloa.

On pimeä joulukuun aamu. Unenpöpperössä katselen, kuinka innoissaan lapsi syöksyy joulukalenterille, jonka tontut ovat yön aikana täyttäneet häntä varten.

Mietin, että oikeastaan en huijaa häntä vaan kerron hänelle sadun. Ja sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Meidän Perhe 12/2016

Ihanturhavastatamulle

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Valehteleehan vanhemmat jatkuvasti lapsilleen, jopa tietämättä itse, silti valhettaan tiukasti vartioiden ja puolustaen! Toistetaan 99% muilta kuultua tarkistamatonta tietoa, jota myös koulussa jatkuvasti pakotetaan uskomaan totena. Tottakai tämä jatkuva valehtelu ja etenkin aikuisten välinpitämättömyys sitä kohtaan mitä heille sepitetään esim. tiede ja historia puolella on erittäin traumatisoivaa lapselle. Älkää nyt hyvät aikuiset ihmiset ikinä valehdelko lapsillenne! Muilta kuultu "fakta" EI...
Lue kommentti
Nina Nieminen

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Joulupukki on vähän kuin jumala eli uskonasia. Eräs uskovainen suuttui minulle, kun olin kertonut lapsille ettei joulupukkia ole olemassa. En voinut ostaa paljon joululahjoja ja en tykännyt ihmisistä, jotka pelottelevat lapsia joulupukilla. Eräs sanoi, että jos lapset syövät karkit joulukalenterista etukäteen, he eivät saa joululahjoja.
Lue kommentti

Rahataitojen harjoittelu alkaa käteisellä, mutta jossain vaiheessa on opittava käyttämään myös tiliä ja maksukorttia. Lue vinkit, joilla muovirahaan siirtyminen käy helposti.

1. Missä iässä?

Rahataitojen opettelu kannattaa aloittaa käteisellä. Pieni lapsi hahmottaa rahan arvon ja ostamisen logiikan paremmin, kun taskurahat ovat fyysisessä muodossa kolikoina ja seteleinä. 

Maksukortti on kätevä siinä vaiheessa, kun lapsen reviiri laajenee ja hän tarvitsee säännöllisesti rahaa esimerkiksi välipaloihin mennessään harrastuksiin. Vanhemmat voivat tarvittaessa lisätä lapsen tilille rahaa vaikka kesken päivän mobiilisovelluksella.

Viimeistään yläasteikäiselle käyttörahat on järkevää antaa kerran kuussa tilille, jotta nuori saa treenata oman kuukausibudjettinsa hallitsemista.

Lapsille myönnettävien maksukorttien ikärajat vaihtelevat pankeittain. S-pankilla ja Aktialla alaikäraja on seitsemän vuotta, Osuuspankilla kymmenen. Säästöpankilla, POP-Pankilla ja Ålandsbankenilla  kortti myönnetään 11-vuotiaille. Nordealla, Danske Bankilla ja Handelsbankenilla ei ole alaikärajaa, vaan kortin myöntämisestä neuvotellaan tapauskohtaisesti.

Lasten tilit ja kortit ovat useimmissa pankeissa vuosimaksuttomia.

(Ikärajojen ja hintatietojen lähde: Vertaaensin.fi)

2. Millainen on paras?

Järkevintä lienee hankkia lapsen kortti samasta pankista, jossa vanhemmillakin on tilit. Silloin voi siirtää lapsen tilille rahaa tarvittaessa nopeastikin sekä seurata lapsen tilinkäyttöä helposti.

Lapsille tarkoitetut kortit ovat yleensä joko Visa Electron tai Mastercard Debit Online -kortteja, jotka varmistavat saldon tililtä aina ennen maksamista, joten tiliä ei ole mahdollista ylittää.

Korteissa on yleensä lähimaksuominaisuus, jolla lapsen on helppo maksaa pieniä ostoksia ilman tunnusluvun näpyttelyä. Riskinä tosin on, että jos kortti katoaa, sitä voi käyttää kuka vain. Jos katoaminen huolestuttaa, pankista voi pyytää kortin myös ilman lähimaksuominaisuutta.

3. Miten opastaa lasta?

Lapselle pitää muistaa opastaa kortin käyttöön liittyvät turvallisuusasiat, jotka aikuisesta tuntuvat itsestään selviltä: Tunnusluku pitää opetella ulkoa, eikä sitä saa kertoa kenellekään. Korttia pitää säilyttää huolellisesti.

Sovi lapsen kanssa myös kortin käyttöön liittyvät perheen omat pelisäännöt: milloin kortti otetaan mukaan ja mitä sillä saa ostaa, missä kaupoissa ja sovelluksissa ja millaisissa tilanteissa sitä saa käyttää itsenäisesti ja milloin pitää neuvotella vanhemman kanssa.

– Käy lapsen kanssa myös läpi se, miten pitää toimia, jos kortti katoaa, neuvoo rahoitusasiantuntija Lauri Timgren Vertaaensin.fi:stä.

Kortin sulkupalvelun numero kannattaa tallentaa puhelimen muistiin. Vuorokausikohtaiset nosto- ja käyttörajat voi säätää omalle lapselle sopiviksi.

Nostorajoista ja sopivasta kuukausirahan määrästä keskustellaan myös Vauva.fi:n keskustelussa lasten ja nuorten pankkikorteista.

– 12-vuotiaalla on meillä pankkikortti, jonne saa kuukausirahan. Kortilla on käyttöraja 20 e/vrk, joten isoa vahinkoa ei pääse tapahtumaan vaikka kortti joutuisi vääriin käsiin, kertoo yksi vanhempi keskustelussa.

Kuva: Satu Kemppainen

Koulun alkaminen on juhlan paikka muillekin kuin ekaluokkalaisille.

Luulin jo, että tänä vuonna olisin selvinnyt koulujen aloituksesta ilman kyyneleitä. Omat koululaiseni menivät tokalle ja vitoselle, joten tällä kertaa en käynyt läpi suurten taitekohtien tunnemyrskyjä. (Tiedättehän: Miten vauvani voi olla jo koululainen/yläkoululainen/lukiolainen, vastahan sain hänet ensi kertaa syliini.)

Olin salaa tyytyväinen, että tänä vuonna on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä.

Aluksi menikin hyvin. Menin töihin, ja puoliso jäi kotiin huolehtimaan, että lapset heräävät ja lähtevät ajoissa tahoilleen. Some täyttyi ekaluokkalaisten vanhempien liikuttuneista päivityksistä. Tykkäsin niistä kaikista ja olin salaa tyytyväinen, että on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä kirkossa, kun ekaluokkalaiset siunataan koulutielle ja kanttori soittaa Maan korvessa kulkevi.

Seurasin kiinnostuneena myös metakeskustelua siitä, onko tämä somen paras vai ärsyttävin viikko, kun niin monet postaavat samanlaisen kuvan pienestä lapsesta ja isosta repusta koulun pihalla.

Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Mutta tänään murruin. Oli minun vuoroni keitellä koululaisille aamupuurot ja viedä kuopus päiväkotiin. Lähdin ovesta ulos samaan aikaan tokaluokkalaisen kanssa, ja kuljimme alkumatkan rinnakkain. Liikutus iski heti ensimmäisessä risteyksessä. Naapurin koululaisten isoisä oli siinä keltaisissa huomioliiveissä vahtimassa, että uudet ekaluokkalaiset pääsevät turvallisesti tien yli kouluun.

Jatkoimme matkaa, isoja ja pieniä koululaisia virtasi taas kesäloman jälkeen kouluihinsa. Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Koulun nurkalla vilkutin tokaluokkalaiselle, pyyhin vaivihkaa silmanurkkiani ja ajattelin, että oikeastaan tämä pitäisi julistaa kansalliseksi juhlaviikoksi, suomalaisen koulujärjestelmän juhlaviikoksi.

Käytännössä se sitä jo onkin. Samanlaisina toistuvat ensimmäisen koulupäivän somepäivitykset ovat kuin yhteinen rituaali, johon kukin vuorollamme osallistumme. Kuulemma hekin, jotka vasta toivovat omaa lasta, unelmoivat siitä, että saisivat jonain päivänä tehdä sen tärkeän päivityksen: lapseni ensimmäinen koulupäivä!

Somepäivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät.

Pohjimmiltaan nuo päivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät: me yhdessä arvostamme koulua ja toivomme, että lapsilla on hyvä olla siellä.

Kaikkina muina viikkoina voidaan mieluusti pitää meteliä koulun epäkohdista, kuten sisäilmaongelmista, kiusaamiseen puuttumisen vaikeuksista, säästöistä, eriarvoistumisesta. Tänään iloitsen siitä, että meillä on tämä mahtava systeemi, kaikille kuuluva koulu, jossa lapsia kesäloman jälkeen odottavat korkasti koulutetut, työhönsä sitoutuneet opettajat, kouluruoka, terveydenhoitajat, psykologit ja kuraattorit.

Sen kunniaksi voi muutaman ilon kyyneleen vieräyttää vaikka joka vuosi.

Vauva.fin bloggarit kertovat, miltä tuntuu kun lapsi aloittaa ensimmäisen luokan.

Blogi: En kuvitellut kolmea

Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi
Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi

"En usko räjähtäväni mihinkään suureen tunteiden purkaukseen ensimmäisenä koulupäivänä, mutta toisaalta silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta. Otapa tässä nyt omista tunteista selvää! 

En odota, että arki helpottaisi, koska iltapäiväkerho on keskustassa ja lapsi on haettava sieltä. Sen jälkeen huristellaan vielä entiseen tapaan päiväkodille ja kahden muun lapsen päivät venyvät joka ikinen päivä ainakin jonkin verran. Se tuo extra säätämistä arkipäiviin ja -iltoihin. 

"Silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta."

Vanhempana pelottavin asia koulun aloituksessa on, miten lapsi löytää oman paikkansa joukossa. Uskon, että koululaisen vanhempana on hieman etsittävä omaa suhtautumista lapseen ja päästettävä napanuoraa löystymään. Enää ei ole päiväkodin työntekijää kertomassa päivän sujumisesta."

 

Blogi: Sattumia ja suklaarakeita

Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi
Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi

"Menemme saattamaan lasta koululle ensimmäisenä päivänä. Tiedän jo nyt, ettei kyyneliltä voi välttyä. Sitä ajattelee, että koululainen on jo niin iso, vaikka näkeehän sen, miten pieniä ne ekaluokkalaiset polvitaipeissa heiluvien reppujensa kanssa oikeasti vielä ovat.

Koska kyseessä on toinen kouluun lähtijä, ei edessä ole samanlainen hyppy tuntemattomaan kuin pari vuotta sitten ensimmäisen kanssa. Tunnen silti  hieman jännitystä ja huolta pikkukoululaisen pärjäämisestä: Kuinka muutos häneen vaikuttaa? Saako lapsi kavereita? Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?

"Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?"

Jälkkäriin poika menee osa-aikaisesti, mikä on meille uusi juttu: ekaluokkalaisen aikaan olin äitiyslomalla. Vähän mietityttää, käyvätkö päivät raskaaksi? Toisaalta väsymysraivarit olivat viimeksi suuri yllätys, mutta nyt osaan jo varautua niihin.

Poika kävi isoveljen tavoin mummin kanssa koulureppuostoksilla, mutta vielä on hankinnassa koulupöytä. Puhelimen tuleva ekaluokkalainen sai kesän alussa – ei uuden, vaan isoveljen vanhan. Vielä pitää käydä läpi kenelle soittaa missäkin tilanteessa, ja tietenkin muistuttaa, että puhelimen käyttö koulupäivän aikana on kielletty."

 

Blogi: Rakkaudesta sanottu

Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi
Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi

"Uskon, että kuopuksemme pärjää koulussa mainiosti. Eniten jännitystä ja ajatuksia herättää ehkä juuri se, että hänkin menee jo kouluun. Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä. On uskallettava antaa vastuuta ja luotettava lapsen kykyyn ottaa sitä sopivassa määrin myös vastaan. 

Tämän syksyn myötä perheessämme ei ole enää yhtään päiväkoti-ikäistä lasta. Perheemme kaksi vanhinta lasta on seuraavan vuoden poissa armeijassa ja vaihto-oppilaana, joten arjessa auttajia on vähemmän. Eka- ja tokaluokkalaisten ei mielestäni kuulu viettää vielä pitkiä aikoja itsekseen kotona, joten tämän asian huomioiminen pienemällä porukalla voi olla aiempaa haastavampaa joissain tilanteissa.

"Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä."

Isä menee saattamaan pienimmät ensimmäisenä koulupäivänä kouluun. Itse olen silloin jo töissä, mutta varmasti hengessä mukana. Molemmille alakoululaisille on iltapäiväkerhopaikat varattuna, mikä tuo turvaa iltapäiviin. Molemmilla pikku-koululaisilla on myös kännykät turvaa tuomaan.
 

Blogi: Villi viisikko

Kuva: Villi viisikko -blogi.
Kuva: Villi viisikko -blogi.

"Tunnen haikeutta, sillä esikoiseni aloittaa ensimmäisen luokan. Tuntuu, että vastahan hänet synnytin! Todennäköisesti itken ensimmäisenä päivänä saattaessani poikaa kouluun. Olen omalla tavallani todella ylpeä, ja odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita.

"Odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita."

Minun pitää varmaan vähitellen opetella olemaan rennompi ja ymmärtää, ettei esikoinen ole enää ihan pieni. Ehkä hänelle voi jo antaa hieman enemmän vapauksia sekä vastuuta?

Mietin, saako poika kavereita koulusta, kun tutut esikoulukaverit siirtyvät toiseen kouluun. Jännittää, näkyykö pojan vilkkaus koulussa ja pelkään siitä mahdollisesti johtuvia ongelmia. 

Meidän ekaluokkalainen ei tarvitse aamu-, eikä iltapäivähoitoa, koska olen itse vauvan kanssa kotona. Kännykkä Eemilillä on, mutta ainakaan alkuun sitä ei oteta kouluun mukaan. Lähes kaikki tarpeellinen on jo hankittu koulua varten: enää puuttuu muutamat jutut kuten kunnon jumppavaatteet jumppatunneille."

 

 

Lapsen koulun aloitus on koko perheelle tärkeä elämänmuutos. Siksi jännitys on täysin luonnollista myös vanhemmalle, sanovat asiantuntijat.

Olen jo varannut nenäliinoja. Elokuun kymmenentenä päivänä saatan esikoistani pitkin tuttua jalkakäytävää. Risteyksessä katsomme vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ja oikaisemme hiekkakentän läpi koulun pihalle. Tennareiden rusetit hän on solminut itse, päässä on tarkoin valittu lippis, iso reppu peittää koko pienen selän. Sitten sanomme moikka, kivaa päivää.

Koulun alku on valtava elämänmuutos lapselle, mutta sitä se on vanhemmallekin. Myös omassa ystäväpiirissäni isät ja äidit ovat heitä, jotka tekevät erityisesti esikoisensa oppivelvollisuuden alkamisesta numeron.

Minä ainakin teen, mutta toki parhaani mukaan vain mielessäni. Se ei onnistunut silloin, kun hämäränä talvisena iltana avasin postia kotimme keittiössä. Lapset istuivat jo ruokapöydässä, kun paksusta kukkokuvioidusta kirjekuoresta paljastuivat sanat: Tervetuloa kouluun.

”Miksi sinä äiti itket ja naurat yhtä aikaa”, kysyivät lapset.

En ole koskaan ennen ollut koululaisen äiti, eikä minulla ole mitään hajua, mitä se minulta vaatii. Olenko todella pystynyt antamaan lapselleni parhaat mahdolliset eväät, joilla hän pärjää koulumaailmassa? Noinko ison lapsen me olemme osanneet vauvastamme kasvattaa?

”Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan.”

Lapseni edessä näyttelen parhaani mukaan tyyntä, mutta sisällä kuohuu.

Psykologi Silja Salmi Fammi-psykologipalvelusta lohduttaa, että jännitys on täysin luonnollista.

– Koulun alku on aina lapselle iso siirtymä kohti itsenäistymistä. Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan. Samalla he vertaavat itseään helposti muihin vanhempiin.

Äidistä tulee Wilma-hirmu

Jonosta erottuvat lapsen pienet, jännittyneet kasvot. Hän on venähtänyt pituutta viisi senttiä kuluneen puolen vuoden aikana, mutta juuri nyt hän näyttää pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kohta reilu sata tulevaa ekaluokkalaista katoaa opettajiensa johdolla luokkiin. On toukokuu, ja itse h-hetkeen on vielä melkein kolme kuukautta aikaa.

Koulun tutustumisaamu päättyy – tietenkin – onnellisesti: lapsi istuu silmät loistaen luokkakavereidensa keskellä ja kertoo saaneensa läksyjä kesäksi. Aulassa vanhemmat vaihtavat yhteystietoja ja puristavat käsissään ryttääntyneitä nenäliinoja. Seuraavaksi juhlistamme tärkeää päivää jätskeillä.

Turun kaupungin johtava koulupsykologi Seija Anttila tietää, miltä useimmista lapsista ja aikuisista koulun alkaessa tuntuu.

– Kyllä koulun pihalla näkee enemmän itkeviä vanhempia kuin itkeviä lapsia. Lapset ovat koulun alkamisesta kauhean innoissaan. Nykyisin esikoulut ja koulut tekevät yhteistyötä, ja siksikin muutos on lapselle pienempi kuin vanhemmalle, Anttila kertoo.

Meidän tapauksessamme näin ei ole: lapsi siirtyy muutaman kymmenen lapsen minipäiväkodista yli 700 lapsen yhtenäiskouluun. Siellä aikuisten valvovia silmiä ja kuulevia korvia on suhteessa rutkasti vähemmän kuin koko päiväkotiuran aikana.

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta.

Samalla muuttuu tietysti moni muukin asia lapsen arjessa: Hän alkaa kulkea matkoja itsekseen, hänen tulee osata tuoda jumppavaatteensa kotiin liikuntatunnin jälkeen, ja vielä tulee sekin aamu, jolloin hänen täytyy osata katsoa kellosta, mihin aikaan kouluun täytyy lähteä.

Ja vastahan hän uskalsi ensi kertaa itsekseen kauppaan!

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta. Mietin, miten enää pysyn kärryillä siitä, mitä lapselleni kuuluu. Tiedän, että ekaluokkalainen vielä opettelee kaveritaitoja. Miten hän solahtaa porukkaan ja löytää siinä paikkansa?

Johtaako epävarmuuteni siihen, että minusta tulee Wilma-hirmu, joka paukuttaa viestejä syksyn pimeinä iltoina ja odottaa opettajaparalta välitöntä vastausta?

Irti turhista huolista

Seija Anttilan mielestä vanhemmat huolehtivat usein turhaan siitä, saako lapsi koulussa kavereita. Valtaosalla lapsista sujuu siellä hyvin.

– Varsinkin jos vanhemmalla itsellään kiusaamiskokemuksia, he ovat hyvin herkillä siitä, miten oman lapsen käy. Lapset kuitenkin tutustuvat ja löytävät kavereita yleensä aika nopeasti, Anttila sanoo.

Oikeat syyt huoleen taas tulevat perheelle harvoin yllätyksinä. Seija Anttilan mukaan isät ja äidit ovat usein hyvin kartalla esimerkiksi lapsensa oppimisvaikeuksista.

– Useimmat lapset pysyvät kyllä opetuksessa mukana ja oppivat aivan riittävän nopeasti. Ja oppimisvaikeuksiin saa apua.

– Vanhempien odotukset ovat usein hyvin isoja. He olettavat, että oman lapsen tulisi oppia hyvin nopeasti, vaikka sama vauhti muiden kanssa riittää hyvin. Jokainen isä ja äiti ajattelee, että oma lapsi on hyvin erityinen ja fiksu, ja niin sen kuuluukin olla.

En ole yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se isä, joka vanhempaininfossa kysyi, miten koulu pärjää hänen lapsensa lahjakkuuden kanssa.

No tietenkin, niin minäkin ajattelen. En ole siis yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se takarivin isä, joka ensimmäisessä vanhempaininfossa nosti kätensä ja kysyi, miten koulu aikoo pärjätä hänen lapsensa erityislahjakkuuden kanssa.

Toisaalta voin kenties rauhassa päästää irti peloista pienimmistä. Olen tosissani murehtinut, miten maailman hitain pukija voi koskaan ennättää ulos välitunnin aikana. Tai miten hän ennättää syödä ruokatunnilla? Muistaakohan hän käydä vessassa? Ovatko nämä turhia huolia, jotka voin unohtaa?

– Kyllä ovat, Silja Salmi neuvoo ja kehottaa luottamaan opettajaan ja kouluun.

– Kannattaa miettiä, mitkä huolet liittyvät lapseen ja mitkä taas omiin koulumuistoihin. Monilla meistä on ikäviä muistoja esimerkiksi siitä, miten on jäänyt porukassa ulkopuoliseksi. Omien muistojen ei pidä antaa liiaksi sekoittua lapsen elämään. Samoin kannattaa toimia tunteiden kanssa: jos kävisi niin, ettei lapsen opettajan kanssa synkkaisikaan sataprosenttisesti, ei vanhemman pidä kertoa siitä lapselle.

Räjähdys eteisessä

Minulla jää siis opeteltavaksi kaksi isoa asiaa: harjoittelen pitämään suuni kiinni oikealla hetkellä ja rauhoittamaan arkea. Uskon, että lapsi hoitaa koulupäivänsä kuten ekaluokkalaisen kuuluukin, mutta luulen, että kodin eteisessä on odotettavissa romahduksia. Elämänmuutos väsyttää lasta ja vaatii vanhemmilta uutta asennetta. Kannattaako harrastusta laittaa suosiolla tauolle? Jalkapallon vanhempainillassa tästä puhuttiinkin jo.

– Ainakaan uuteen harrastukseen ei lasta kannata syksyksi ilmoittaa, Seija Anttila sanoo.

– Uusien ihmisten, asioiden ja rytmin opettelu vie lapselta hirveästi energiaa. Esikoulun ja koulun erona on se, että vielä eskarissa suuri osa päivästä on ollut leikkiä, mutta koulussa leikkihetkiä jää vähän. Oppiminen kuluttaa voimia, ja läksyjäkin pitää jaksaa tehdä. Fyysisetkin voimat voivat pienellä koululaisella olla vielä vähäiset.

Meillä väsymys näkyy herkästi räjähtelynä. Näen jo mielessäni iltapäiväkerhosta palaavan koululaisen, joka rojahtaa ovesta sisään ja tukkii eteisen sinne tänne pudonneilla ulkovaatteillaan.

Onko siinä oikea paikka nostaa sormi pystyyn ja muistuttaa peruskäytöstavoista? Että nyt se takki naulakkoon, koululaisen pitää, elämä on!


Pienen koululaisen kuulumiset tulevat parhaiten selville arkisella niksillä: kiireettömällä juttuhetkellä. Kuvitus: Satu Kettunen

Silja Salmi antaa paremman vinkin: jäitä hattuun ja puhelin äänettömälle, korvat auki ja katse lapseen.

– Perussääntö on, että ensin kohdataan lapsi, sitten asia. Jos kotiin tullessa tavarat ovat levällään, kannattaa aivan ensimmäisenä mennä lapsen luo, Salmi sanoo.

– On hyvä sanoittaa lapsen tunteita ja kysyä, onko hänellä ollut rankka päivä. Hänelle voi todeta, että on normaalia, että uudet asiat väsyttävät ja sanoa, että meidän perheessä on ihan ok, ettei aina jaksa. Sen jälkeen voidaan mennä yhdessä laittamaan kengät paikoilleen.

”Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin.”

Sekä Seija Anttila että Silja Salmi kehottavat vanhempia tekemään kohtaamisesta arkirutiinin. Anttilan mukaan on tärkeää kysyä lapselta koulupäivästä. Mitä teitte, mitä söitte, tuliko läksyjä?

– Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin, kuten vaikkapa kiusaamisesta.

– Kohtaamisen merkitys lapsen kanssa on tosi suuri, ja se korostuu, kun päällä on iso elämänmuutos. Siihen vanhemman kannattaa todella panostaa, Silja Salmi jatkaa.

Hänen mukaansa monista vanhemmista tuntuu, ettei lapsi kerro heille päivästä mitään. Kyseleminen tuntuu tungettelevalta. Silloin kannattaa tarttua pieniin lapsen aloitteisiin, kysyä asioista, joista hän puhuu mielellään ja muistaa kertoa lapselle myös omia kuulumisia.

Sängystä saa jutella

Äiti, ostetaan pyöreitä tai kolmionmuotoisia lyijykyniä. Ope sanoi, lapsi kertoo.

Olemme ajaneet bussilla keskustaan tutustumisaamun jälkeen. Lapsi tuntuu kasvaneen takaisin koko mittaansa. Jäätelöt maistuvat kesälomalta. Me ostamme kyniä kyllä, lupaan. Elokuuhun on vielä aikaa.

Lapsen omat koulunalkuhuolet tuntuvat ihanan ratkaistavilta. Hän on pudotellut käytännön kysymyksiä pikku hiljaa. Käytetäänkö koulussa kenkiä? Mitä jos koulussa pieraisee? Onko sinua, äiti, joskus itkettänyt koulussa?

”Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa.”

Minun täytyy enää muistaa, että kuuntelen tarkasti pikkujuttujakin. Niin mikään huoli ei pääse kasvamaan liian suureksi – ei minulla eikä lapsellani. Silja Salmi kannustaa vanhempiakin kertomaan omista koulumuistoistaan. Ne ovat usein lapsesta hykerryttäviä ja kannustavat häntä kertomaan omasta arjestaan.

– Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa. Huolet kasvavat isommiksi yleensä silloin, kun vanhemmat eivät tiedä, mitä lapsen mielessä liikkuu. Koulun alkaessakin on hyvä edetä askel kerrallaan, Silja Salmi kertoo.

Hän lisää, että monet lapsen huolet tulevat mieleen nukkumaan mennessä. Niin käykin. Illalla peiton alta kuuluu vielä yksi kysymys: Onko sua itkettänyt koulussa siksi, että olisi ollut ikävä äitiä?

Sellaista en muista, mutta nyt vähän kyllä itkettää.

Pärjäät kyllä. Minäkin yritän.