Tontuilla kiristäminen jättää Veera Visapäälle epämukavan olon. Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Näitkö, tuolta kurkkasi tonttu, sanon merkitsevällä äänellä ja osoitan ikkunaan. Lapsi havahtuu puuhastaan, jota on tehnyt antaumuksella. Hän on levittänyt iltapuuronsa nokare nokareelta lautasen ympärille pieniin kasoihin, mutta menee nyt ikkunan luo tähyilemään pimeyttä.

– Tuolla, näetkö? Se tarkkailee, syövätkö lapset kiltisti iltapalansa, minä jatkan.

Lapsi palaa pöydän ääreen. Kolmevuotias nostaa lusikan ja alkaa kaapia puuroa suuhun vahakangasliinalta.

Poliisi puhuttelee nipistelijöitä

Lapsille opetetaan, että valehtelu on rumaa. Jos olen täysin rehellinen, kuluu silti tuskin päivääkään, ettenkö itse hieman huijaisi lastani. Enkä voi sanoa, että olisin potenut valkoisista valheista huonoa omaatuntoa.

Saatan sanoa, että kasvissosekeitosta saa supervoimia tai että poliisi ottaa nipistelijät puhutteluun. Kuten suurin osa vanhemmista, olen myös kertonut lapselle joulupukista samaan sävyyn kuin kenestä tahansa tärkeästä henkilöstä, presidentistä tai roska-auton kuljettajasta.

Tähän asti kertomukseni joulupukista on kuitenkin ollut vailla varjopuolia. On vain hyväntahtoinen parrakas herra, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kaikille maailman lapsille. Ei vaatimuksia, ei velvoitteita, vain yhdessä jaettua iloa ja jännitystä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon.

Nyt huomaan käärmeen paratiisissa. Minun tekee mieli kertoa lapselle, että tarinaan joulupukista kuuluu itse asiassa lisäosa. Siinä joulupukki ei olekaan lahja-automaatti. Sen sijaan hän kuuntelee tarkalla korvalla tonttujen havaintoja lasten kiltteydestä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon. Arvelen syyksi sen, että tällä tarinalla tavoittelen vain puhtaasti omaa etuani. Haluan lapsen pukevan ulkohaalarin nopeammin, lopettavan ruualla leikkimisen ja nousevan pystyyn keskeltä tietä, johon hän on dramaattisesti lyyhistynyt kuultuaan, ettei lounaaksi ole pullaa.

Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Pajunköysi, paha juttu?

Kaikki eivät toivota joulupukkia kotiinsa avosylin. Psykologi Vesa Nevalainen ei ole koskaan sanonut omille lapsilleen joulupukin olevan totta. Hän on kertonut, että joulupukki on hauska leikki, jota vanhemmat ja lapset voivat leikkiä yhdessä.

Nevalainen kummeksuu, miksi vanhemmat haluavat joulun aikaan siirtää itseltään pois vastuun sekä kurjana että kivana olemisesta. Kun vanhempi vetoaa tonttuihin saadakseen lapsen kiltiksi, hän pääsee olemasta itse se ikävä äiti tai isä, joka kieltää lasta tekemästä, mitä tämä haluaa.

Vielä kummallisempana Nevalainen pitää joulupukkitarinaa.

– Miksi vanhempi ei halua lapsen tietävän, että äiti tai isä on ollut kiva, ajatellut lasta ja siksi hankkinut tämän erityisesti toivoman lahjan? Jos lahjat tuo joulupukki, lapsi ei opi arvostamaan läheisiään vaan jotain aivan vierasta hahmoa, Nevalainen pohtii.

"Vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä."

Hänelle joulupukissa ei ole kysymys vähäpätöisestä seikasta vaan rehellisyydestä. Kun lapsi havaitsee vanhemman valehtelevan, hän alkaa ajatella ettei ole väliä, puhuuko maailmassa totta vai ei.

Nevalaisen kokemuksen mukaan vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä. Tuntuu helpommalta syöttää lapselle vähän pajunköyttä kuin syventyä perustelemaan tosiasioilla.

Töksäyttely ei ole rehellisyyttä

Psykologi Vesa Nevalaisen sanat kouristavat sydäntäni. Niihin kätkeytyy totuuden siemen. Usein valkoinen valhe on minulta yritys päästä vähän helpommalla. Olenko kasvattamassa lapsestani valehtelijaa?

Päätän aloittaa tiukan linjan. Tästä lähtien ei edes valkoisia valheita. Kun lapsi vaatii minua vaihtamaan uudet patterit nosturiinsa, selostan kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, etteivät patterit kaipaa vaihtoa. Tavallisesti olisin jossakin vaiheessa antanut periksi ja ollut vain vaihtavinani patterit, jotta lapsi lopettaisi mankumisen.

Iltapäivällä teemme retken uimahalliin. Saunassa heitän reilusti löylyä, ja lapsi alkaa jutella alalauteella istuvan iäkkään naisen kanssa. Lopulta lähdemme yhtä matkaa naisen kanssa suihkuun vilvoittelemaan. Matkalla suihkuille lapsi tarkkailee uutta tuttavaansa.

– Sinussa on tosi paljon karvoja, lapsi ilmoittaa rouvalle suureen ääneen, ilahtuneena tarkasta havainnostaan.

Pesuhuoneellinen kasvoja kääntyy katsomaan. Rouva vetäisee pyyhkeen ympärilleen. Suljen silmäni ja keskityn vaipumaan maan alle. Annan piut paut tavoitteelleni olla lapselle rehellinen. En aio sanoa lapselleni, että iäkäs rouva tosiaan oli tavallista karvaisempi.

Kotona selitän, ettei kaikkea voi sanoa, vaikka se olisikin totta. Jos kaverin luona tarjotaan ruokaa, josta ei tykkää, ruokaa voi silti sanoa hyväksi. Lapsi nyökyttelee.

"Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä."

Itse en niele selityksiäni helposti. Enkö juuri aiemmin päättänyt puhua totta?

Onneksi psykologian professori Lea Pulkkinen tulee avukseni. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, onko karvakommentti totta vai valhetta vaan siitä, että tunnistaa ennakolta, loukkaako sanottu asia toista ihmistä.

– Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä. Sen sijana kaiken sanominen ääneen osoittaa sosiaalisten tapojen puutetta, Pulkkinen sanoo.

Pelkuriäitinä nettikirpparilla

Olin aina ajatellut, että en hymistelisi lapselleni. Tärkeistä asioista puhuisin lapselleni suoraan. Pidin lasta aliarvioivina sellaisia vanhempia, jotka koettavat sivuuttaa hankalat asiat pehmittelemällä tai satuilemalla. Mokomia pelkureita.

Sitten lapseni rakkain pehmolelu, pieni kissa, katosi kirjastoretkellä. Palasimme etsimään sitä, mutta kissaa ei löytynyt. Tuntui hirveältä katsoa, kuinka surullinen lapseni oli ja kuinka kiihkeästi hän etsi kissaa kaikkialta.

– Taitaa olla niin, että kissa on lähtenyt ikiomalle kissaseikkailulleen, sanoin lohduttaakseni lasta.

– Kyllä se palaa lopulta kotiin, kuulin itseni jatkavan.

Mitä ihmettä ajattelin? Ei tietenkään palaa! Pehmolelussa ei lue nimeämme, ei osoitetta, ei puhelinnumeroa.

Seuraavat viikot selaan järkähtämättömästi nettikirppisten sivuja. ”Pehmokissa”, ”pehmolelu”, ”kissa”, kirjoitan hakukenttiin. Lopulta Anna Oulusta postittaa meille oman kissansa hirveään ylihintaan.

– Katso, kulta, kissa palasi tänään seikkailultaan, sanon lapselle, kun hän tulee kotiin päivähoidosta.

En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Miten onnellinen lapsi onkaan toivottaessaan kissalleen illalla sängyssä hyvää yötä ja kysellessään sen kissaseikkailusta.

En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että olin vähällä sotkeutua omaan huijaukseeni. Lapsi ei vielä osaa kyseenalaistaa tarinani aukkoja, mutta myöhemmin hän oppii vainukoiran tavoin paikallistamaan, missä äiti tasapainottelee heikolla jäällä tarinansa kanssa. En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Puhu suoraan vaikeista aiheista

Kissatapaus saa minut huomaamaan, etten ole niin rohkea kuin olen ajatellut. Jos en pysty kertomaan totuutta pehmolelusta, mitä sanoisin, jos vaikkapa lemmikki karkaisi? Tai kuolisi?

Kai minun täytyisi pystyä kertomaan totuus sen sijaan, että sanoisin sen lähteneen omalle seikkailulleen. Kuolema tuntuu liian vakavalta asialta huijattavaksi. Ja kuinka pitkälle voisin sillä tiellä mennä? Jonakin päivänä lapsen isovanhemmat kuolevat. Sanonko mummin silloin lähteneen mummiseikkailulle?

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

Psykologi Vesa Nevalainen rohkaisee vanhempia käyttämään vaikean hetken hyväkseen. Sepittämään ei kannata ryhtyä. Jos koiran kertoo vain karanneen, lapsi lähtee etsimään lemmikkiään, ja suru pitkittyy. Sen sijaan vanhemmat voisivat tunnistaa mahdollisuuden kertoa, että elämään kuuluu tällainenkin asia kuin kuolema, ja keskustella siitä lapsen kanssa.

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

– Lapsi voi alkaa ajatella, että vanhemman kanssa ei voi puhua asioista, kun tämä ei selvästikään uskalla keskustella niistä suoraan, Nevalainen sanoo.

Eläköön joulupukki ja hammaskeiju!

Jotta lapseni uskaltaa puhua kanssani vaikeista asioista, täytyy minun siis ensin uskaltaa puhua hänelle totta.

Häädän tontut tarkkailemasta ikkunoitamme. En enää sano, että kasvissosekeitosta saa taikavoimia vaan paljon energiaa. Välillä se tehoaa, välillä ei, ihan kuten taikavoimalupauksetkin ennen.

Mieltäni jää silti kaihertamaan kysymys joulupukista. En raaskisi arvioida tarinaa joulupukista valhetta–totta-akselilla. Päätän kysyä vielä toisen mielipiteen.

"Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä."

Professori Lea Pulkkinen suorastaan närkästyy, kun kysyn arkaillen, olenko valehdellut lapselleni, kun olen kertonut joulupukista.

– Ei mielikuvitus ole valehtelua! Hyvää tarkoittava joulupukkisatu ei vahingoita ketään. Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä. Eikä aikuisten tarvitse olla jatkuvasti osoittelemassa, että tämä ja tuo ei ole totta, Pulkkinen vakuuttaa.

Samaan sarjaan voi laskea muutkin anteliaat satuhahmot, kuten pääsiäiskanan ja hammaskeijun. Pulkkisen mukaan lapsi sukeltaa kyllä ulos tarinoista omaa tahtiaan, kun ajattelu kehittyy.

Mieleni kevenee. Satu ja tosi voivat elää rinnakkain.

Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, ettei joulupukkia saa väittää kivenkovaa todeksi enää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa sitä itse kyseenalaistaa. Yleensä usko joulupukkiin alkaa karista lapsilta noin seitsemän vuoden iässä.

Sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Siihen asti aion kertoa lapselle joulupukista, joka tuo lahjoja – mutta niin tuovat myös isä ja äiti ja mummit ja kummit, koska ovat tahtoneet tuottaa hänelle iloa.

On pimeä joulukuun aamu. Unenpöpperössä katselen, kuinka innoissaan lapsi syöksyy joulukalenterille, jonka tontut ovat yön aikana täyttäneet häntä varten.

Mietin, että oikeastaan en huijaa häntä vaan kerron hänelle sadun. Ja sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Meidän Perhe 12/2016

Ihanturhavastatamulle

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Valehteleehan vanhemmat jatkuvasti lapsilleen, jopa tietämättä itse, silti valhettaan tiukasti vartioiden ja puolustaen! Toistetaan 99% muilta kuultua tarkistamatonta tietoa, jota myös koulussa jatkuvasti pakotetaan uskomaan totena. Tottakai tämä jatkuva valehtelu ja etenkin aikuisten välinpitämättömyys sitä kohtaan mitä heille sepitetään esim. tiede ja historia puolella on erittäin traumatisoivaa lapselle. Älkää nyt hyvät aikuiset ihmiset ikinä valehdelko lapsillenne! Muilta kuultu "fakta" EI...
Lue kommentti
Nina Nieminen

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Joulupukki on vähän kuin jumala eli uskonasia. Eräs uskovainen suuttui minulle, kun olin kertonut lapsille ettei joulupukkia ole olemassa. En voinut ostaa paljon joululahjoja ja en tykännyt ihmisistä, jotka pelottelevat lapsia joulupukilla. Eräs sanoi, että jos lapset syövät karkit joulukalenterista etukäteen, he eivät saa joululahjoja.
Lue kommentti

Ajattelin, ettei ekaluokkalaiselle kannata ostaa monen sadan euron puhelinta. Olinko sittenkin väärässä?

Kahdeksanvuotiaalla tyttärelläni on ongelma. Hänellä on luokan noloin puhelin. Kosketusnäyttö sentään, mutta mummon vanha – niin vanha, ettei siihen saa mitään kivoja pelejä ladattua.

Koko ekaluokan hän sinnitteli, mutta kesäloman alettua lapsi ilmoitti, ettei näin voi jatkua.

– Kaikki pojat sanoo, että mulla on ihan huono puhelin, hän valitti.

Olin jo aikeissa sanoa, ettei sellaisista kommenteista tarvitse välittää, mutta sitten tytär pudotti uutispommin:

– Melkein kaikilla pojilla on iPhonet, paitsi Leevillä (nimi muutettu). Tytöillä on LG:t, Huaweit tai Samsungit. Mäkin haluan LG:n.

”Brittitutkimuksen mukaan tytön viikkorahaeuro on 80 senttiä. Mutta että sama näkyisi puhelimissakin niin, että tytön iPhone7 on Samsung Galaxy J6.”

Olin kyllä lukenut uutisia siitä, että miesten ja naisten palkkaero alkaa jo viikkorahasta. Brittitutkimuksen mukaan tytön viikkorahaeuro on 80 senttiä. Mutta että sama näkyisi puhelimissakin niin, että tytön iPhone7 on Samsung Galaxy J6.

Koko vuoden olin ollut vain tyytyväinen siitä, ettei lapsi ollut paljon kännykällä. Jäipähän enemmän aikaa pihaleikeille, lukemiselle, askartelulle ja muulle. Enää en tiedä, mitä pitäisi ajatella.

”Pitäisikö ihan periaatteesta ostaa tytölle kaupan kallein puhelin ja korottaa hänen viikkorahansa?”

Sanoin hänelle, että kenenkään ihmisarvoa ei mitata puhelimen hienoudella – ja että harkitaan sitä uutta puhelinta, kun tokaluokka alkaa.

Mielessäni mietin: Pitäisikö sittenkin ostaa tytölle kaupan kallein puhelin ja korottaa hänen viikkorahansa? Ihan vain näyttääkseni hänelle, että tytöillä on oikeus vaatia samaa kuin pojilla.

Vanhemmuuden lohduttavin lause pätee niin lapsiin kuin vanhempiinkin.

Yksi vanhemmuuden lohduttavimpia lauseita on: “Se on vain vaihe”. Esikoisen kanssa saattaa vielä erehtyä luulemaan, että ei enää ikinä saa nukkua. Tai että on onnistunut pilaamaan lapsen, kun tämä jo toista viikkoa heittäytyy lattialle huutamaan. Vähän ajan päästä tajuaa, että lapsihan vain harjoittelee oman mielipiteensä ilmaisemista, ja että hyvä niin. “Se on vain vaihe”, auttaa kummasti panemaan asioita mittasuhteisiin.

Mutta myös vanhemmilla on vaiheensa, harjoittelua nekin. Silloin ei aina tule toimittua oppikirjojen mukaan, vaan kuten parhaalta tuntuu. Silloinkin olisi hyvä joskus kuulla, että se on vain vaihe. Sen sijaan kuulee, että “jos nyt, niin myöhemmin…” Jos nyt annat lapsen nukkua rinnalla, lapsi ei koskaan opi nukkumaan sängyssään! Sitten sitä kokemattomana ajattelee, että peli on menetetty, kun on kerran opettanut vauvansa johonkin.

Kokemattomana sitä ajattelee, että peli on menetetty, kun on kerran opettanut vauvansa johonkin.

Tein itse esikoiseni kanssa kaikki (sen aikaiset) oppikirjavirheet nukkumisen kanssa: en laskenut unista vauvaa omaan sänkyynsä vaan annoin hänen nukahtaa syliin, sohvalle ja vaikka lattialle. Miten helppoa – ja lyhytnäköistä. Pian meillä oli parivuotias, joka ei todellakaan halunnut jäädä iltaisin nukkumaan itsekseen, ja jonka nukuttaminen vei puoli iltaa.

Pitkään sitä puolisoni kanssa jatkoimme, mutta kun lopulta väsyimme vuoroilloin pimeässä pötköttämiseen, vaati vain päättäväisyyttä muuttaa asiaa. Siirryimme kainalossa nukuttamisesta lapsen sängyn vieressä istumiseen, siitä ovensuulle ja lopulta pois huoneesta. Lapsi tottui yllättävän nopeasti nukahtamaan sänkyynsä. Niin nopeasti, että edellinen vaihe alkoi tuntua pöhköltä. Vaan eipä sekään harmittamaan jäänyt. Sille oli aikansa ja paikkansa.

Jos saisin antaa yhden neuvon tuoreille vanhemmille, se olisi: tehkää, niin kuin parhaalta tuntuu. Mitä se onkaan, se on vain vaihe – lapsen tai vanhemman.

Vauva-lehden pääkirjoitus 6/2017.

Mikään suodatinohjelma ei estä kiusaamisviestin tai pornolinkin lähettämistä WhatsApp-ryhmässä. Siksi lapselle tulee opettaa, että ihan kaikesta voi tulla puhumaan, sanoo Pelastakaa lapset -asiantuntija Anniina Lundvall.

1. Opettelu vaatii aikaa

Kun lapsi saa ensimmäisen puhelimensa, sen käyttöä pitää opetella yhdessä aikuisen kanssa. Tärkeintä on aloittaa harjoittelu hyvissä ajoin ennen koulun alkua.

Lapsen puhelimelle on järkevää hankkia kunnon kotelo ja suojata ruutu iskunkestävällä kalvolla. Kallista mallia ei kannata ostaa ensipuhelimeksi. 

Liikkeelle päästään peruskäytöstavoista. Milloin puhelimessa pidetään äänet päällä, milloin se laitetaan äänettömälle? Miten puhelimeen vastataan? Milloin hätänumeroon voi soittaa? Miksi sinne ei kannata soittaa pilapuheluja?   

2. Lasta ei voi suojella kaikelta

Jos puhelimessa on nettiyhteys, astuu lapsi sen ansiosta uuteen maailmaan. Koulun alkaessa elämä muuttuu muutenkin monella tasolla. Se kaikki voi tuntua lapsesta vieraalta, joten on tärkeää, että vanhempi kulkee vierellä tukemassa. Ei ole olemassa mitään asiaa, josta lapsi ei voi puhua. Ei kamalaakaan. 

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee aikuisen tukea ja suojelua. Jos vanhempi huomaa lapsen käytöksen muuttuneen, häntä kannattaa jututtaa. Onko netissä tapahtunut jotakin? Oletko kiinnittänyt keskusteluryhmässä huomiota johonkin? Koulun tapahtumat heijastuvat usein kännykkäkeskusteluihin.

Lasten kohdalla ajatellaan usein vain riskejä ja ruutuaikaa. Vanhempien tulisi jutella lapsen kanssa myös sisällöstä. 

Mikään suodatinohjelma ei estä pornolinkin lähettämistä.

Vanhemmille tulee usein yllätyksenä, että WhatsApp-porukoiden kautta aikuisten maailma tulee lasten silmille. Suodatin- ja esto-ohjelmat voivat blokata selattavia verkkosivuja, mutta eivät estä esimerkiksi pornolinkin tai vihapuhetta sisältävän viestin lähettämistä kaveriporukan yksityisessä viestiryhmässä.

Lapsen kanssa on todella tärkeää jutella siitä, mitä tehdä, jos puhelimeen tulee outoja soittoja tai omituisia viestejä. Yksityiskohtiin ei tarvitse mennä, mutta voi kertoa, että puhelimessa saattaa tulla vastaan hämmentäviä kuvia, videoita ja viestejä. Jos näin käy, siitä voidaan jutella. 

3. Ilmaisia pelejä ei ole

Moni lapsi käyttää puhelintaan ensisijaisesti pelaamiseen ja videoiden katseluun. Niissä aikuisen tehtävä on varmistaa, että sisältö on lapsille sopivaa ja tietää, miten niissä käytetään rahaa. Lapsenkin on hyvä tietää, että ilmaisia pelejä ei ole. Niissä valuuttana ovat ihmisten tiedot. 

Jos lapsi lopettaa pelin pelaamisen, täytyy sovelluksen lisäksi muistaa poistaa myös pelin tili. Näin on helpompi kontrolloida, millaisia tietoja jättää itsestään palveluun, jota ei enää käytä. Sitä tietoisuutta on fiksua opetella pienestä asti. 

4. Digitaalinen maailma on mahdollisuus, ei uhka

Suuri osa lapsista pärjää hienosti netin sisältöjen ja laitteiden kanssa. Olisi ihana antaa kaikille perheille yhteiset säännöt netinkäytöstä ja esimerkiksi sanoa, että kyllä, on järkevää päästää lapsi nettiin vain kotona. Mutta mikä on yhden lapsen kohdalla tarpeellista, on toisen kohdalla aivan ylivietyä. Perustelut eivät saa perustua vain vanhemman ahdistukseen vaan myös lapsen oikeuteen mediaelämään ja vapaa-aikaan. 

Lapsilla on mielettömät mahdollisuudet oppia uusia taitoja verrattuna aikaisempaan.

Puhelimesta ei saa tulla tappelun kohde. Ilmapiiri laitteiden ympärillä on parasta pitää myönteisenä ja kannustavana. Pidän suurena mahdollisuutena sitä, että pienetkin lapset mukana digitalisaatiossa, kun vanhemmat ovat siinä hyvällä tavalla läsnä. Lapsilla on mielettömät mahdollisuudet oppia uusia taitoja, vaikka englannin kieltä, verrattuna aikaisempaan.

5. Lapsella on oikeus yksityisyyteen

Yksityisyys on tärkeä asia lapsellekin. Vanhemman ei tarvitse tarkistaa viestejä ja palveluiden käyttöä varmuuden vuoksi. Lapsella on oikeus yksityisyyteen ja kirjesalaisuuteen, ja sitä on vanhemman kunnioitettava. 

Jos vanhempi haluaa käyttää seurantasovellusta, hänen on voitava perustella se lapselle ja kertoa, että meille on tärkeää tietää, missä liikut. Monelle teini-ikäiselle se voi olla aika hirveä ajatus. 

Jo pienikin saa tietää, ettei salasanoja ja omia tietoja jaeta toisille.

Suurimmat uhat digitaalisessa maailmassa ovat oma tietämättömyys ja välinpitämätön asenne esimerkiksi yksityisyyttä kohtaan. Lapsen tulee oppia pienestä pitäen, että salasanoja ja omia tietoja ei jaeta toisille. Samalla opetellaan, miten luodaan vaikeasti arvattava salasana.

Useimpien somepalveluiden ikäraja on vähintään 12 vuotta. Jos lapsen haluaa kuitenkin haluaa päästää somepalveluihin, on vanhemman vastuulla huolehtia yksityisasetuksista ja siitä, että lapsi ymmärtää millaisesta palvelusta on kyse. Somekanavien yksityisyydestä kannattaa pitää huolta. Lapsen tietojen ei pidä päätyä vääriin käsiin. 

6. Suurin riski on unen puute

Vanhemman ei kannata olla niinkään huolissaan mediasta ja laitteista, vaan ennemmin vähäisestä liikkumisesta, lyhyestä yöunesta ja huonosta ruokavaliosta, jotka voivat liittyä mediankäyttöön.

Tutkimusten perusteella tiedetään, että mobiililaitteen käyttö illalla huonontaa unen laatua ja voi viedä unelta aikaa. Siksi vanhempien pitää olla napakoita: makuuhuone ja uniaika pitää suojata. Pienellekin lapselle voi selittää, että huono unenlaatu vaikuttaa oppimiseen ja aivojen kehitykseen. Siksi kännykkä pysyy yön aikana laturissa tai kännykkäparkissa keittiössä. Pienten koululaisten kanssa aikarajaksi voi asettaa Pikku Kakkosen: iltakuuden jälkeen puhelimet laitetaan parkkiin. Lapsen huoneessa kännykän paikka ei ole öisin edes lomilla.

Ei ole sopivaa viestitellä öisin. Silloin on aika nukkua.

Monelle lapselle voi tulla öisin viestejä ja kuvia kavereilta. Lapselle on kerrottava, että ei ole sopivaa viestitellä öisin. Silloin on aika nukkua. Yöksi viesten piippausäänet ja huomiovalot kannattaa laittaa pois päältä tai laittaa kännykkä älä häiritse-tilaan.

Jos puhelimeen on piipannut aamulla sata uutta viestiä, kannattaa yhteisistä säännöistä jutella myös lapsen kavereiden vanhempien kanssa. Yhteiset median käytön pelisäännöt voidaan luoda porukalla koulussa ja kaveripiirissä, ja niiden tekemiseen lapset kannattaa osallistaa.

Pieni koululainen tarvitsee rytmin myös vapaapäivinään. Opettajilta olen kuullut, että monissa kouluissa maanantaiaamuisin näkee, miten viikonloppu on mennyt pelatessa ja somettaessa, ja unirytmi on sekaisin. Siksi myös viikonlopuilla on väliä. 

Asiantuntijana Anniina Lundvall Pelastakaa Lapset ry:n Lapset ja digitaalinen media -yksiköstä. 

Vanhempien suhde omaan alastomuuteen vaikuttaa myös lapsen kehonkuvaan. Minkälainen alastomuuden kulttuuri teidän perheessä on?

– Jokainen vanhempi tekee seksuaalikasvatusta halusi tai, Suomen Seksologisen seuran puheenjohtaja, seksuaaliterapeutti Marja Kihlström sanoo.

Kaikki kotona tapahtuva on jollain tapaa seksuaalikasvatusta. Kehonkuva muotoutuu vanhempien avulla: Miten äiti suhtautuu omaan kehoonsa? Miten isä puhuu äidin vartalosta? Tai miten naisten vartaloita arvioidaan tai arvostellaan perheessä ylipäänsä?

Kihlström kehottaa pohtimaan, miten sukupuolielimistä puhutaan lasten kuullen, ollaanko saunassa pyyhkeet päällä tai voiko äiti sheivata lapsensa nähden. Nuo arkiset asiat ovat osa lapsen seksuaalikasvatusta.

– Miksi me naiset emme istu saunassa jalat levällään? Miksi emme ole ylpeitä pimpeistämme kuten miehet pippeleistään? Mitä me viestimme tyttärillemme ristimällä jalat?

Seksuaalikasvatuksen voi aloittaa biologiasta: Antamalla kehon osille nimet, ja nimeällä niiden tehtävät. Kun kertoo lapselle kehon osan oikean nimen, voi sille antaa myös lempinimen.

– Pimppi on lähtökohtaisesti pimppi, ei lintu tai pesä, Marja Kihlström painottaa.

Lapset kysyvät usein luontaisestikin sukupuolielimiin liittyvistä asioista, ja silloin niihin on helppo vastata.

– Jos lapsi kysyy, mikä reikä tämä on, miksi vanhempi ei voisi vastata, että se on reikä emättimeen? Miksi sitä pitää kutsua vauvareiäksi? Miksi vanhemmat tekevät siittiöstä tai emättimestä vaarallisia sanoja? Kihlström haastaa miettimään.

Hygieniataitojen opettaminen on oiva kohta opettaa lapselle, että oma pimppi tai pippeli on hyvä ja normaali. Lapsen sukupuolielimiä voi kehua samalla tavalla kuin vaikkapa silmiä tai hiuksia. Alle kouluikäisen lapsen kuulukin olla ylpeä pimpistään tai pippelistään: silloin lapsi oppii arvostamaan itseään myös  teini-iässä.

Marja Kihlström kirjoittaa Puhu muru  -blogia vauva.fissä.