Tontuilla kiristäminen jättää Veera Visapäälle epämukavan olon. Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Näitkö, tuolta kurkkasi tonttu, sanon merkitsevällä äänellä ja osoitan ikkunaan. Lapsi havahtuu puuhastaan, jota on tehnyt antaumuksella. Hän on levittänyt iltapuuronsa nokare nokareelta lautasen ympärille pieniin kasoihin, mutta menee nyt ikkunan luo tähyilemään pimeyttä.

– Tuolla, näetkö? Se tarkkailee, syövätkö lapset kiltisti iltapalansa, minä jatkan.

Lapsi palaa pöydän ääreen. Kolmevuotias nostaa lusikan ja alkaa kaapia puuroa suuhun vahakangasliinalta.

Poliisi puhuttelee nipistelijöitä

Lapsille opetetaan, että valehtelu on rumaa. Jos olen täysin rehellinen, kuluu silti tuskin päivääkään, ettenkö itse hieman huijaisi lastani. Enkä voi sanoa, että olisin potenut valkoisista valheista huonoa omaatuntoa.

Saatan sanoa, että kasvissosekeitosta saa supervoimia tai että poliisi ottaa nipistelijät puhutteluun. Kuten suurin osa vanhemmista, olen myös kertonut lapselle joulupukista samaan sävyyn kuin kenestä tahansa tärkeästä henkilöstä, presidentistä tai roska-auton kuljettajasta.

Tähän asti kertomukseni joulupukista on kuitenkin ollut vailla varjopuolia. On vain hyväntahtoinen parrakas herra, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kaikille maailman lapsille. Ei vaatimuksia, ei velvoitteita, vain yhdessä jaettua iloa ja jännitystä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon.

Nyt huomaan käärmeen paratiisissa. Minun tekee mieli kertoa lapselle, että tarinaan joulupukista kuuluu itse asiassa lisäosa. Siinä joulupukki ei olekaan lahja-automaatti. Sen sijaan hän kuuntelee tarkalla korvalla tonttujen havaintoja lasten kiltteydestä.

Tontuilla kiristäminen jättää minulle epämukavan olon. Arvelen syyksi sen, että tällä tarinalla tavoittelen vain puhtaasti omaa etuani. Haluan lapsen pukevan ulkohaalarin nopeammin, lopettavan ruualla leikkimisen ja nousevan pystyyn keskeltä tietä, johon hän on dramaattisesti lyyhistynyt kuultuaan, ettei lounaaksi ole pullaa.

Mutta jos tontuilla huijaaminen tuntuu väärältä, onko joulupukinkaan todeksi väittäminen oikein?

Pajunköysi, paha juttu?

Kaikki eivät toivota joulupukkia kotiinsa avosylin. Psykologi Vesa Nevalainen ei ole koskaan sanonut omille lapsilleen joulupukin olevan totta. Hän on kertonut, että joulupukki on hauska leikki, jota vanhemmat ja lapset voivat leikkiä yhdessä.

Nevalainen kummeksuu, miksi vanhemmat haluavat joulun aikaan siirtää itseltään pois vastuun sekä kurjana että kivana olemisesta. Kun vanhempi vetoaa tonttuihin saadakseen lapsen kiltiksi, hän pääsee olemasta itse se ikävä äiti tai isä, joka kieltää lasta tekemästä, mitä tämä haluaa.

Vielä kummallisempana Nevalainen pitää joulupukkitarinaa.

– Miksi vanhempi ei halua lapsen tietävän, että äiti tai isä on ollut kiva, ajatellut lasta ja siksi hankkinut tämän erityisesti toivoman lahjan? Jos lahjat tuo joulupukki, lapsi ei opi arvostamaan läheisiään vaan jotain aivan vierasta hahmoa, Nevalainen pohtii.

"Vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä."

Hänelle joulupukissa ei ole kysymys vähäpätöisestä seikasta vaan rehellisyydestä. Kun lapsi havaitsee vanhemman valehtelevan, hän alkaa ajatella ettei ole väliä, puhuuko maailmassa totta vai ei.

Nevalaisen kokemuksen mukaan vanhemmat valehtelevat lapsilleen kaikenlaisissa pikkuasioissa, koska ovat kiireisiä ja kärsimättömiä. Tuntuu helpommalta syöttää lapselle vähän pajunköyttä kuin syventyä perustelemaan tosiasioilla.

Töksäyttely ei ole rehellisyyttä

Psykologi Vesa Nevalaisen sanat kouristavat sydäntäni. Niihin kätkeytyy totuuden siemen. Usein valkoinen valhe on minulta yritys päästä vähän helpommalla. Olenko kasvattamassa lapsestani valehtelijaa?

Päätän aloittaa tiukan linjan. Tästä lähtien ei edes valkoisia valheita. Kun lapsi vaatii minua vaihtamaan uudet patterit nosturiinsa, selostan kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, etteivät patterit kaipaa vaihtoa. Tavallisesti olisin jossakin vaiheessa antanut periksi ja ollut vain vaihtavinani patterit, jotta lapsi lopettaisi mankumisen.

Iltapäivällä teemme retken uimahalliin. Saunassa heitän reilusti löylyä, ja lapsi alkaa jutella alalauteella istuvan iäkkään naisen kanssa. Lopulta lähdemme yhtä matkaa naisen kanssa suihkuun vilvoittelemaan. Matkalla suihkuille lapsi tarkkailee uutta tuttavaansa.

– Sinussa on tosi paljon karvoja, lapsi ilmoittaa rouvalle suureen ääneen, ilahtuneena tarkasta havainnostaan.

Pesuhuoneellinen kasvoja kääntyy katsomaan. Rouva vetäisee pyyhkeen ympärilleen. Suljen silmäni ja keskityn vaipumaan maan alle. Annan piut paut tavoitteelleni olla lapselle rehellinen. En aio sanoa lapselleni, että iäkäs rouva tosiaan oli tavallista karvaisempi.

Kotona selitän, ettei kaikkea voi sanoa, vaikka se olisikin totta. Jos kaverin luona tarjotaan ruokaa, josta ei tykkää, ruokaa voi silti sanoa hyväksi. Lapsi nyökyttelee.

"Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä."

Itse en niele selityksiäni helposti. Enkö juuri aiemmin päättänyt puhua totta?

Onneksi psykologian professori Lea Pulkkinen tulee avukseni. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, onko karvakommentti totta vai valhetta vaan siitä, että tunnistaa ennakolta, loukkaako sanottu asia toista ihmistä.

– Rehellisyys ei vaadi epähienotunteista töksäyttelyä. Sen sijana kaiken sanominen ääneen osoittaa sosiaalisten tapojen puutetta, Pulkkinen sanoo.

Pelkuriäitinä nettikirpparilla

Olin aina ajatellut, että en hymistelisi lapselleni. Tärkeistä asioista puhuisin lapselleni suoraan. Pidin lasta aliarvioivina sellaisia vanhempia, jotka koettavat sivuuttaa hankalat asiat pehmittelemällä tai satuilemalla. Mokomia pelkureita.

Sitten lapseni rakkain pehmolelu, pieni kissa, katosi kirjastoretkellä. Palasimme etsimään sitä, mutta kissaa ei löytynyt. Tuntui hirveältä katsoa, kuinka surullinen lapseni oli ja kuinka kiihkeästi hän etsi kissaa kaikkialta.

– Taitaa olla niin, että kissa on lähtenyt ikiomalle kissaseikkailulleen, sanoin lohduttaakseni lasta.

– Kyllä se palaa lopulta kotiin, kuulin itseni jatkavan.

Mitä ihmettä ajattelin? Ei tietenkään palaa! Pehmolelussa ei lue nimeämme, ei osoitetta, ei puhelinnumeroa.

Seuraavat viikot selaan järkähtämättömästi nettikirppisten sivuja. ”Pehmokissa”, ”pehmolelu”, ”kissa”, kirjoitan hakukenttiin. Lopulta Anna Oulusta postittaa meille oman kissansa hirveään ylihintaan.

– Katso, kulta, kissa palasi tänään seikkailultaan, sanon lapselle, kun hän tulee kotiin päivähoidosta.

En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Miten onnellinen lapsi onkaan toivottaessaan kissalleen illalla sängyssä hyvää yötä ja kysellessään sen kissaseikkailusta.

En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että olin vähällä sotkeutua omaan huijaukseeni. Lapsi ei vielä osaa kyseenalaistaa tarinani aukkoja, mutta myöhemmin hän oppii vainukoiran tavoin paikallistamaan, missä äiti tasapainottelee heikolla jäällä tarinansa kanssa. En tahdo joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy myöntää valehdelleeni lapselleni.

Puhu suoraan vaikeista aiheista

Kissatapaus saa minut huomaamaan, etten ole niin rohkea kuin olen ajatellut. Jos en pysty kertomaan totuutta pehmolelusta, mitä sanoisin, jos vaikkapa lemmikki karkaisi? Tai kuolisi?

Kai minun täytyisi pystyä kertomaan totuus sen sijaan, että sanoisin sen lähteneen omalle seikkailulleen. Kuolema tuntuu liian vakavalta asialta huijattavaksi. Ja kuinka pitkälle voisin sillä tiellä mennä? Jonakin päivänä lapsen isovanhemmat kuolevat. Sanonko mummin silloin lähteneen mummiseikkailulle?

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

Psykologi Vesa Nevalainen rohkaisee vanhempia käyttämään vaikean hetken hyväkseen. Sepittämään ei kannata ryhtyä. Jos koiran kertoo vain karanneen, lapsi lähtee etsimään lemmikkiään, ja suru pitkittyy. Sen sijaan vanhemmat voisivat tunnistaa mahdollisuuden kertoa, että elämään kuuluu tällainenkin asia kuin kuolema, ja keskustella siitä lapsen kanssa.

Jos ei itse usko pilven päältä kurkkivaan mummiin, ei siitä kannata lapsellekaan selittää.

– Lapsi voi alkaa ajatella, että vanhemman kanssa ei voi puhua asioista, kun tämä ei selvästikään uskalla keskustella niistä suoraan, Nevalainen sanoo.

Eläköön joulupukki ja hammaskeiju!

Jotta lapseni uskaltaa puhua kanssani vaikeista asioista, täytyy minun siis ensin uskaltaa puhua hänelle totta.

Häädän tontut tarkkailemasta ikkunoitamme. En enää sano, että kasvissosekeitosta saa taikavoimia vaan paljon energiaa. Välillä se tehoaa, välillä ei, ihan kuten taikavoimalupauksetkin ennen.

Mieltäni jää silti kaihertamaan kysymys joulupukista. En raaskisi arvioida tarinaa joulupukista valhetta–totta-akselilla. Päätän kysyä vielä toisen mielipiteen.

"Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä."

Professori Lea Pulkkinen suorastaan närkästyy, kun kysyn arkaillen, olenko valehdellut lapselleni, kun olen kertonut joulupukista.

– Ei mielikuvitus ole valehtelua! Hyvää tarkoittava joulupukkisatu ei vahingoita ketään. Sadut ja mielikuvitus ruokkivat lapsen ajattelun kehitystä. Eikä aikuisten tarvitse olla jatkuvasti osoittelemassa, että tämä ja tuo ei ole totta, Pulkkinen vakuuttaa.

Samaan sarjaan voi laskea muutkin anteliaat satuhahmot, kuten pääsiäiskanan ja hammaskeijun. Pulkkisen mukaan lapsi sukeltaa kyllä ulos tarinoista omaa tahtiaan, kun ajattelu kehittyy.

Mieleni kevenee. Satu ja tosi voivat elää rinnakkain.

Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, ettei joulupukkia saa väittää kivenkovaa todeksi enää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa sitä itse kyseenalaistaa. Yleensä usko joulupukkiin alkaa karista lapsilta noin seitsemän vuoden iässä.

Sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Siihen asti aion kertoa lapselle joulupukista, joka tuo lahjoja – mutta niin tuovat myös isä ja äiti ja mummit ja kummit, koska ovat tahtoneet tuottaa hänelle iloa.

On pimeä joulukuun aamu. Unenpöpperössä katselen, kuinka innoissaan lapsi syöksyy joulukalenterille, jonka tontut ovat yön aikana täyttäneet häntä varten.

Mietin, että oikeastaan en huijaa häntä vaan kerron hänelle sadun. Ja sadut ovat välillä yhtä totta kuin ovat rakkaus, anteliaisuus ja kyky heittäytyä.

Meidän Perhe 12/2016

Ihanturhavastatamulle

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Valehteleehan vanhemmat jatkuvasti lapsilleen, jopa tietämättä itse, silti valhettaan tiukasti vartioiden ja puolustaen! Toistetaan 99% muilta kuultua tarkistamatonta tietoa, jota myös koulussa jatkuvasti pakotetaan uskomaan totena. Tottakai tämä jatkuva valehtelu ja etenkin aikuisten välinpitämättömyys sitä kohtaan mitä heille sepitetään esim. tiede ja historia puolella on erittäin traumatisoivaa lapselle. Älkää nyt hyvät aikuiset ihmiset ikinä valehdelko lapsillenne! Muilta kuultu "fakta" EI...
Lue kommentti
Nina Nieminen

Äiti miettii ennen joulua: Missä menee valehtelun raja?

Joulupukki on vähän kuin jumala eli uskonasia. Eräs uskovainen suuttui minulle, kun olin kertonut lapsille ettei joulupukkia ole olemassa. En voinut ostaa paljon joululahjoja ja en tykännyt ihmisistä, jotka pelottelevat lapsia joulupukilla. Eräs sanoi, että jos lapset syövät karkit joulukalenterista etukäteen, he eivät saa joululahjoja.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Muutokset ja stressi kuuluvat myös lapsen elämään. Niitä ei ole kuitenkaan tehty yksin selätettäviksi.

Ero, työttömyys, asuinpaikan vaihdos. Elämään mahtuu monia mullistuksia, jotka vaikuttavat myös lapsiin. Kuinka pieni niistä selviytyy?

Viime vuosina psykologit ovat lisääntyvissä määrin huomauttaneet, että vastoinkäymisten kohtaaminen voi olla jopa hyvä asia. Haasteiden selättäminen nimittäin kasvattaa resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutokseen sekä jatkaa eteenpäin.

Taipumus sinnikkyyden määräytyy lapsen temperamentin mukaan, mutta myös ympäristöllä on suuri vaikutus. Meidän Perheen taannoin haastattelema psykiatri ja neurologi Boris Cyrulnik kertoi, ettei resilienssiä ei voi istuttaa lapseen.

– Se on prosessi, joka käynnistyy vasta vastoinkäymisten myötä.

Kohtuullinen stressi kuuluu elämään

Buffalon yliopiston tutkimusten mukaan eniten resilienssiä on niillä, jotka ovat kokeneet kohtalaista stressiä läpi elämän. ”Kohtuudella se, mikä ei tapa, vahvistaa”, tutkijat kiteyttävät.

Syy voi heidän mukaansa stressihormoni noradrenaliinissa. Sen on kohtuullisina määrinä huomattu parantavan muistia ja helpottavan oppimista. 

– Jos äiti olisi koko ajan vieressä, aivot saisivat liiankin vähän ärsykkeitä eivätkä kehittyisi. Stressi kuuluu elämään, myös Cyrulnik kertoi.

Mutta entä jos lapsi joutuu kokemaan sellaista, mitä yhdenkään lapsen ei toivoisi kokevan?

Onnettomuudet, sairastuminen, väkivalta ja hyväksikäyttö ovat osa joidenkin lasten maailmaa, vaikka sitä ei haluaisi ajatellakaan.

Liiallinen stressi on monien tutkimusten mukaan lapselle haitallista. Pahimmillaan lapsuuden traumaattiset kokemukset tuovat aikuisuuteen paljon haasteita. 

Viimeaikaiset tutkimukset kuitenkin todistavat, ettei maailma ole mustavalkoinen, eikä vaikea lapsuus määrää koko aikuisuutta.

Minnesotan yliopiston tutkimuksen mukaan esimerkiksi taloudellisesti epävarmassa perheessä kasvaneet ovat keskimääräistä taitavampia priorisoimaan. He eivät ole perfektionisteja, vaan osaavat suhteuttaa tekemisensä muita paremmin tilanteeseen.

Psychology Todayssa kerrotaan, että haastavissa oloissa kasvaneet ovat myös keskimäärin parempia arvioimaan uhkaavien tilanteiden riskejä ja ymmärtämään toisten tunteita.

Haasteista hyvin selviytyviä lapsia yhdistää kuitenkin yksi asia: aikuisten tuki.

Samaa huomauttaa myös Cyrulnik. Hänen mukaansa kovistakin riskioloista voi selviytyä, jos ympärillään on välittäviä ja arvostavia ihmisiä.

Kaipaatko vinkkejä siihen, miten olla hyvä vanhempi silloin, kun omat voimat ovat lopussa? Lue lisää täältä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Olen vuoden ja kahden kuukauden ikäisen lapsen äiti ja odotan toista lastamme. Raskaus on ollut hankala: voin huonosti, joudun lepäämään paljon ja saan helposti supisteluja esimerkiksi kantamisesta. Esikoiseni haluaa minulta paljon huomiota, ja se on välillä vaikeaa. Miten selitän näin pienelle, ettei äiti voi nyt ottaa syliin? Miten sanoitan hänelle, että äiti kyllä rakastaa, mutta ei pysty kantamaan tai että vatsaa täytyy nyt varoa? Samoin mietin tulevaa vauva-aikaa: voiko näin pienen isosisaruksen saada ymmärtämään, että hän on edelleen yhtä tärkeä, vaikkei pääsekään syliin aina tahtoessaan?

Huoli pienestä

Lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila:

Teet tärkeitä huomioita esikoisesi kannalta. Odotusajan väsymys ja pahoinvointi saattavat kyllä vaikuttaa sillä hetkellä myös vanhemmuuteen. Nämä ovat kurjia mutta onneksi ohimeneviä haasteita!

Yksivuotias ei vielä ymmärrä asian taustaa. Hän huomaa vain, että jokin on muuttunut ja reagoi siihen. Äidin sylistä torjutuksi tuleminen saattaa saada hänet takertumaan tai kiukuttelemaan, sillä hänelle se merkitsee epäjohdonmukaista vastaamista kiintymystarpeisiin.

Pysyttele kiukun tullen rauhallisena ja lempeänä ja suhtaudu harmiin ymmärtäväisesti.

Pysyttele kiukun tullen rauhallisena ja lempeänä ja suhtaudu harmiin ymmärtäväisesti. Ota lapsen tunne vastaan, reagoi, lohduta ja sanoita tilannetta. Hän ei koe niin suurta hylätyksi tulemisen tunnetta, kun pidät yhteyttä yllä, vaikka et voisikaan juuri silloin nostaa häntä syliin.

Pysyvyys on nyt korostuneen tärkeää. Pyri pitämään arkenne rutiinit kohdillaan. Huolehdi, että yhteistä leikkiä, syliä ja hellyyttä on tarjolla vointisi mukaan.

Ennakoi hankalat tilanteet niin pitkälle kuin mahdollista. Saatko isää enemmän avuksi? Entä kodinhoitajaa, perhetyöntekijää, sukulaista, ystävää?

On tärkeää, että pysyt edelleen saatavilla tunnetasolla. Viestität lapselle rakkauttasi vuorovaikutuksessanne: katseissa, eleissä, sanoissa, äänensävyssäsi, iloitessasi hänestä ja yhdessäolostanne. Ikävien tilanteiden sattuessa on tärkeää, että korjaat jälkikäteen yhteyden häneen ja näytät, että äiti on tässä.

Jo nyt voit miettiä, miten saat molemmat kainaloosi, kun sitten vauvan synnyttyä olet kiinni hänen syöttämisessään. Esikoisen voit ottaa silloin viereesi lukemaan kirjaa tai antaa hänelle puuhalaatikon, jota hän voi tutkia äidin lähellä.

Lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila vuorottelee tällä palstalla lastenlääkäri Jarmo Salon kanssa. Lähetä kysymyksesi lomakkeella tai vauva@sanoma.com otsikolla ”Leea vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ihan kuten ketään ei saa lyödä tai töniä, ei ketään saa myöskään halata väkisin, Eija Sinervä sanoo.

Lasta ei saa pakottaa kosketukseen, ei edes halaukseen tai hellään kutitukseen. Oman ja toisen kehon ja rajojen kunnioitus alkaa siitä, että saa sanoa ei epämieluisalle kosketukselle. On tärkeää, että lapsi kokee voivansa pitää puolensa ja määrätä siitä, kuka hänen kehoonsa koskee.

Kosketus on vauvan ensimmäinen ja tärkein tapa tutustua maailmaan. Siitä alkaa vanhemman ja vauvan suhde. Lapsi hakeutuu rakkaan ihmisen syliin, kun häntä pelottaa, jännittää, väsyttää tai surettaa. Vanhempien ja muiden läheisten aikuisten tehtävä on vastata lapsen aloitteisiin päästä syliin.

On kuitenkin yksilöllistä, miten koemme kosketuksen. Ujosta tai pidättyväisestä voi tuntua epämiellyttävältä mennä sellaisen ihmisen lähelle, joka ei ole kovin tuttu. Siksi ketään ei pidä patistaa joulupukin, mummin tai naapurin syliin väkisin.

Aikuiset herkästi ajattelevat, että läheisen lapsi on läheinen jo syntymästä. Mutta lapselle kyseessä on uusi ihminen, johon pitää luoda uusi suhde.

Jos isovanhempi tahtoo läheisen suhteen lapsenlapseensa, on edettävä lapsen tahtiin. Lapselle on ristiriitaista, jos mummi tai kummi tuputtaa halausta, joka ei tunnu sillä hetkellä hyvältä.

Lasta ei pidä patistaa mummin syliin väkisin.

Toisten reviirien kunnioittamista pitää opettaa myös lapsille. Ihan kuten ketään ei saa lyödä tai töniä, ei ketään saa myöskään halata tai suukottaa väkisin.

Ulospäinsuuntautunutta ja helposti halailevaa lasta pitää opastaa pyytämään lupa toiselta. Aina voi kysyä, saako halata. Aremmallekin lapselle toisen lapsen hali voi olla ihana kosketus, kunhan reviirille ei tunkeilla ilman lupaa.

Toisinaan aikuiset pyytävät kinastelevia lapsia halaamaan sovinnoksi. Kannattaa muistaa, että aikuisen vaatimuksesta halaaminen tai vastentahtoisesti halatuksi tuleminen voi tuntua lapsesta kurjalta.

Muodollista anteeksipyyntöä tärkeämpää on, että aikuinen sanoittaa pienten lasten riitojen syitä ja auttaa pääsemään sovintoon.

Jos haluat lapsen oppivan luontevaa läheisyyttä, näytä esimerkkiä. Joskus törmää tilanteisiin, joissa vanhemmilla ei ole tapana halata sukulaisiaan, mutta he pyytävät lasta halaamaan – lapsi päätyy ikään kuin välikappaleeksi. Jos toivoo, että lapsi halaa isovanhempiaan, kannattaa halata myös itse.

Eskari- ja kouluikäistä voi lisäksi kannustaa vaikkapa sanomalla, että mummi on lähdössä ja tahtoisi suukon, menetkö antamaan? Kouluiässä empatiakyky on jo yleensä sen verran kehittynyt, että lapsi voi arvioida, tahtooko tehdä jotain toista ilahduttaakseen, vaikka se ei ihan oma juttu olisikaan.

Jos lapsi ei halua, asiasta ei kannata tehdä numeroa. Voi vaikka vain vilkuttaa hyvästit yhdessä lapsen kanssa.

Jos kosketukseen liittyy paljon ikäviä tai ristiriitaisia muistoja ja tunteita, sillä on vaikutus myös aikuisuuden ihmissuhteisiin. On iso asia, jos fyysinen läheisyys tuntuu kurjalta.

Meidän Perhe 3/17

Lasten- ja nuorisopsykoterapeutti Eija Sinervä tekee parhaillaan väitöskirjaa äidin ja vauvan vuorovaikutuksesta.

Vierailija

Psykoterapeutti Eija Sinervä: ”Älä pakota lasta halaamaan”

Tämä pitäisi varmaan printata ja ojentaa aina kaikille niille vauvojen ja taaperoiden vanhemmille, joiden mielestä heidän lapsillaan pitää olla oikeus tulla halailemaan kaikkia muita lapsia ja jos joku lapsi ei halailusta pidä, heidän mielessään siinä lapsessa ja tämän vanhemmissa on vikaa, kun lapsi on niin epäsosiaalinen...
Lue kommentti
Vierailija

Psykoterapeutti Eija Sinervä: ”Älä pakota lasta halaamaan”

Hyvä kirjoitus. Juuri vän aikaa sitten kirjoitin palstalla, miten toinen lapsistani ei ole kovin halukas olemaan halattavana edes minulta tai mieheltä ja sain kasan alapeukkuja. En muista itsekään koskaan kaivanneeni lapsena halailuja sen ihmeemmin, eikä meillä niitä pahemmin harrastettukaan. Sen sijaan kuopukseni käy joka päivä useamman kerran sylissäni ja halaamassa ja haluaa aina iltahalin ja -pusit sängyssä. Halaan tasapuolisuuden nimessä tätä toistakin lasta, mutta hän ei vaikuta...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uhmaikäisen itkupotkuraivarit saavat joskus aikuisenkin kyyneliin.

1. Se kuuluu kehitykseen

Aamukiireessä vanhempi haluaa nopeuttaa kaksivuotiaan pukeutumista ja auttaa napin kiinni.

Virhe! Lapsi riisuu ja aloittaa kaiken alusta, eikä aikuinen saa puuttua operaatioon.

Pari–kolmevuotiaana lapsen oma tahto kehittyy voimakkaasti. Uhmaiän sijaan voisikin puhua kauniimmin tahtoiästä. Se kuuluu lapsen kehitykseen.

Tässä iässä lapsi oppii nopeasti uusia asioita. Se merkitsee myös uudenlaista itsenäistymisvaihetta, jossa on mahdollisuus irtautua vanhemmasta ja testata rajoja. Lapsi muodostaa käsitystä itsestään, taidoistaan ja siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Kiukku syntyy usein siitä, kun lapsi ei osaakaan vielä haluamaansa tai ei saa tahtoaan läpi.

2. Raivopäitä ja viilipyttyjä

Yksi parivuotias heittäytyy lähtötilanteissa aina lattialle karjumaan, jos vaatteet eivät mene sovinnolla päälle. Toinen samanikäinen ei ole moksiskaan vaan antaa äidin auttaa, vaikka vähän harmittaakin. Kaikilla uhma ei ilmene yhtä voimakkaana.

Vanhemman temperamentti vaikuttaa siihen, millaisia arjen tilanteista tulee.

Synnynnäinen temperamentti vaikuttaa siihen, miten herkästi lapsi kiivastuu. Toiset lapset ovat helpommin ärtyviä ja tulistuvia, toiset taas vauvasta asti viilipyttyjä.

Myös vanhemman temperamentti vaikuttaa siihen, millaisia arjen tilanteista tulee. Toisten aikuisten on helppo pysyä rauhallisina tulistuvankin lapsen kanssa, kun joku taas hiiltyy herkästi itsekin.

Jos sekä lapsi että vanhempi ovat rauhallisia, arjessa voi onnistua luovimaan hyvinkin niin, ettei isoja raivareita tule. Voimakkaan uhman puute ei siis ole syy huoleen.

3. Tunnusta lapsen tahto

Mitä tehdä, kun lapsi taas kerran makaa eteisessä ja karjuu, ettei halua ulos? Lapsen tahdon sanallinen vahvistaminen on usein toimiva tapa. Vanhempi voi todeta neutraalilla äänensävyllä: Niin, et halua lähteä ulos.

Näin vanhempi osoittaa, että kuulee ja ymmärtää lasta. Hän ei lähde haastamaan tai selittämään pois lapsen tunnetta. Usein se riittää laukaisemaan tilanteen, vaikka lapsi ei saisikaan tahtoaan läpi.

Pitkät selittelyt ja perustelut eivät yleensä mene tunnekuohussa perille, mutta joskus yllättävä huumori tai pieni hämäys voi toimia. Kokeile kiinnittää lapsen huomio ihan muuhun: Katsopa, mikäs lintu tuolla onkaan?

4. Älä jätä lasta yksin

Jos raivoava lapsi vahingoittaa itseään tai muita, se pitää jämäkästi mutta lempeästi estää. Tarvittaessa lapsi pitää nostaa syliin pois tilanteesta.

Pieni lapsi ei opi mitään siitä, että hänet laitetaan yksin miettimään.

Rangaistukset kuten jäähy eivät toimi, ellei aikuinen mene lapsen mukaan toiseen huoneeseen ja auta lasta rauhoittumaan. Pieni lapsi ei opi mitään sillä, että hänet laitetaan yksin miettimään. Tunteen vallassa hän on ennen kaikkea keinoton ja tarvitsee aikuisen tukea.

Joitakin lapsia luja syliote voi auttaa rauhoittumaan. Joitakin taas kosketus raivostuttaa entisestään. Kannattaa kuunnella ja kunnioittaa lapsen rajoja. Älä ota väkisin syliin, vaan pysy lähellä.

5. Huomaa hyvä lapsessa

Pieni lapsi kaipaa vanhemman huomiota. Jos hän kokee saavansa sitä parhaiten sillä, että tekee jotakin kiellettyä, voi syntyä ikävä kierre.

Kun lapsi selvästi yrittää vain hakea huomiota uhmaamisella, joskus parhaiten tepsii reagoimatta jättäminen. Se ei tarkoita, että lapsi hylättäisiin, vaan sitä, että sivuuttaa huonon käytöksen ja vahvistaa sen sijaan sitä, mitä lapsi tekee oikein.

Lapsi tarvitsee apua päästäkseen yli raivokohtauksesta. 

Lapsi tarvitsee paljon myönteistä huomiota kokeakseen, että on kiva ja rakastettava ja kelpaa sellaisena kuin on – myös tunnekuohun vallassa. Raivokohtaus on lapsellekin vaikea tilanne. Häntä on harmittanut tosi rankasti ja hän tarvitsee apua päästäkseen siitä yli.

6. Pysy rauhallisena

Huutaminen ja uhkailu eivät auta lasta rauhoittumaan. Ne kertovat vain aikuisen keinottomuudesta. Hengitä syvään, laske vaikka kymmeneen ja pyri säilyttämään maltti. Jos joudut kantamaan lapsen pois kielletystä paikasta tai estämään häntä vaikkapa lyömästä, älä silti kohtele lasta kovakouraisesti.

Kaikilla on hetkiä, jolloin pinna palaa herkemmin. Nälkäisenä, univelkaisena ja stressaantuneena voi tuntua raskaalta ottaa rajua uhmaa vastaan. Yritä huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja jaksamisestasi.

Kun päässä kiehuu, kannattaa pyytää toinen aikuinen hoitamaan tilanne, jos vain mahdollista. Jos perheessä ei ole toista vanhempaa, voisiko naapuria, sukulaista tai omaa vanhempaa pyytää tueksi?

Jokainen on joskus väsynyt ja neuvoton. Kannattaa pyytää ajoissa apua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.