Blondi tuli taloon

Nukkuispa se jo!

Teksti Tuomas Enbuske

enbuske kolumni leima

Jos Suomen surkein isä -kilpailu järjestettäisiin, pääsisin semifinaaleihin. Ei, en ole nonsaleeraannut lapseni joulukuvaelmaa, tuhahtanut hänen piirustukselleen tai tarjonnut mikseriin pistettyä happymealia tuttipullosta. Ongelmani on, etten jaksa lastani. Äläkä ymmärrä nyt väärin. Isyys on hienointa, mitä minulle on tapahtunut sitten pippelini löytämisen. Rakastan tytärtäni enemmän kuin koskaan pystyin kuvittelemaan. Olen ollut nyt viikon yksin kotona, enkä kestä edes katsoa tyttäreni tyhjään huoneeseen pakahtumatta ikävään. Mutta silti. Yhteiset hetket lapsen kanssa ovat yleensä helvetinmoista häsläämistä.

Vaikka traumaattinen lapsuus on muotia, suurimmalla osalla meistä on hyviä muistoja lapsuudestamme. Tämä johtuu valokuvista. 70- ja 80-luvuilla filmi oli kallista, joten kuvia räpsittiin vain kivoista hetkistä: lomamatkasta Korkeasaareen, jalkapallon pelaamisesta isin kanssa juhannuksena nurmikolla tai joulusta sukulaisten kanssa. Äidit olivat alkaneet ymmärtää Kodak-hetkien päälle. Valokuva-albumin järjesteleminen ja kultatussilla kuvan alle olennaisen kirjoittaminen oli tarkkaa työtä. Valokuvista tulee harha, että lapsuus oli kultaisempaa kuin se olikaan. Totuushan on, että pienen lapsen vanhemmuus on valonnopeudella ohikiitävä sekava kaaos jossain nuoruuden ja keski-iän välillä. Samaan aikaan tehdään uraa, rakennetaan taloja ja kasvatetaan uusia ihmisiä. Huhhuh.

Uhmaikäinen on aamulla vaikeampi kuin hankalinkaan suomalaispoliitikko. Mikään ei kelpaa: voileipäkinkku on väärän merkkistä, potallakäyttäjä on väärä ja kurahaalari on väärän värinen. Jos pienellä hirviöllä ei olisi puolta omasta dna:stani, hän olisi yhtä ärsyttävä kuin feissari aamuruuhkassa. Joka ilta töistä tultuani ensimmäinen ajatukseni on ”menisipä tuo jo nukkumaan”. Tämä on tietysti outoa, sillä olen hankkinut lapsen vapaaehtoisesti. Ja haluan vielä toisenkin, joka kasvaa parhaillaan rouvani mahassa. En tiedä, olenko ainoa isä koko maailmassa, jonka mielestä 3-vuotias on aika ärsyttävä suuren osan valveillaoloajasta. Miksi helvetissä sitten hankin lapsia? Hinkuamme jalkaamme raskasta palloa, jota kutsutaan perheeksi. Sen saatuaan pahimmistakin grazybailaajakavereistani on tullut  ostoskärryjä Jumbossa työnteleviä masentuneita zombeja.

Kaikkein analyyttisimmin perheenperustamisen hulluutta lähestyi Charles Darwin 1800-luvulla. Evoluutioteorian kehittäjän jäämistöstä löytyi lappu, johon oli kirjattu naimisiinmenon plussat ja miinukset. Huonoihin puoliin Darwin laski muun muassa vaimon sukulaisten kanssa hengailun, naisellisen rupattelun tarpeen ja sen, ettei ollut enää vapautta tulla ja mennä kuten haluaa. Hyviin puoliin Darwin taas kirjasi, että vaimosta olisi vanhuusajan seuralaiseksi. Ja sen, että saisi lapsia.

Lasten hankkimisessa parasta eivät ole lapset, vaan myöhemmin tulevat lapsenlapset. Isovanhemmuus on evoluutiobiologien mukaan tärkeä syy ihmislajin menestykseen. Isovanhemmuuteen ei simpanssi pysty. Isovanhemmat saavat nimittäin lapsenlapsistaan juuri parhaat puolet.
Mutta. Minä en haluaisi olla vain yksi evoluutiobiologien esimerkkitapaus,­ vaikka tästä alasta niin mielelläni kirjoitankin. Haluaisin nauttia isovanhemmuudesta ja ennen kaikkea vanhemmuudesta ilman, että peilaan kokemaani johonkin evoluutiobilsan kirjaan.

Tuomas Enbuske on 34-vuotias espoolainen toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat avovaimo ja 3-vuotias Elaisa-tytär. Perheeseen odotetaan toista lasta.

Vauva 5/2012

Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä