Minä olen viime aikoina juossut kaupungilla... eh... auttamassa joulupukkia... ja törmäsin yhteen asiaan, joka kauhistutti itseäni yllättävän paljon. Metsästin eräälle pienelle pojalle Postimies Patea, ja Isännän kummitytölle My Little Ponya. Poni löytyi vasta kolmannesta kaupasta ja postimies neljännestä, joten oli aikaa tutustua leluhyllyjen tarjontaan oikein kunnolla.

Silloin kun minä olin pieni, oli Barbie ja My Little Pony (kuulostanpa tuhatvuotiaalta). Kun aloin kasvaa Barbiesta ulos, nousi lehtiin keskustelu muovineidin etuvarustuksesta. Joku tutkija väitti että jos Barbie olisi oikea nainen, hänen mehiläisvyötärönsä katkeaisi jättidaisareiden painosta. Keskusteltiin siitä, pitäisikö Barbien käydä rintojenpienennyksessä jotta hän olisi uskottavampi roolimalli pienille tytöille. Minä en ikinä pikkulikkana pohtinut Barbien tissejä, joten varmasti pienet tytöt nykyäänkään eivät mieti lelujaan sillä tavalla. Barbien tukkaa oli kiva letittää ja sille oli mukava vaihtaa vaatteita.

Mutta, mutta. Se kolmas kauppa, josta löysin My Little Ponyn, aiheutti pienen järkytyksen. Kaakki-parkahan nimittäin selvästikin on viimeisten 20 vuoden aikana kehittänyt itselleen oikein kunnon syömishäiriön. Silloin kun minä olin pieni (ja miehet olivat miehiä, naiset naisia ja kannettiin sisaruksia vastatuuleen lumityrskyssä selässä kouluun, joka sijaitsi jyrkän ylämäen päässä. Nih!), My Little Pony oli sellainen imelän värinen pullea heppa. Noh, se tyyppi jonka hyllystä löysin, on kyllä aikamoisen geenimutaation päässä 80-luvun poneista. Poni on ensinnäkin sen näköinen että on karpannut aaaaaivan lian kauan, ja lisäksi se on käynyt pidennyttämässä sekä kaulansa että kinttunsa. Hevosella on selkeästi hiuslisäke, koska yhdelläkään pastellinvärisellä ponilla ei sateenkaariharja kasva luonnostaan noin pitkäksi, ja se on käynyt itämaalaisten suosimassa silmienavaus-leikkauksessa. Sellaiset animetähdet pakkauksesta nimittäin tuijottivat takaisin. Tottakai heppa lähti mukaan kun sitä kerran kovasti on toivottu mutta nyt hei, oikeesti. Se näyttää yhtä silikonileikkausta vaille valmiilta BB-taloon.

Barbie löytyi myös edelleen leluhyllystä, mutta uudempien lelujen rinnalla se näytti Äiti Teresalta. Törmäsin sellaisin kuolleista nousseisiin monsteriteineihin. Ilmeisesti lukion kesken jääminen on kismittänyt tyttöjä niin paljon että on ollut pakko haudan takaa kiskaista minihame päälle ja ylipolvensukat jalkaan ja palata koulunpenkille. Ihailtavaa omistautumista kyllä, ei siinä mitään. Minua kammotti henkkoht tasolla jo epäkuollut nukke, mutta ehkä pienet tytöt eivät ajattele sitä niin. Toivottavasti pienet tytöt eivät myöskään ota mallia niiden muovimisujen vesirajamineistä tai meikeistä. Jos monsteriteinit olisivat oikeita, niiden sääret olisivat noin 180cm niiden keskimäärin 2 metrin pituudesta, ja vaikka jokaisella oli teinitytölle hieman liian rohkea korsetti niin eipä näidenkään neitien vyötärö niitä boobseja jaksaisi kantaa...

Pahinta monsterisarjassa olivat Spring Break-henkiset nuket. Vampyyripissikset oli vedetty Victorias Secretillekin vähän uskaliasiin biksuihin rantalomaa varten, ja arvatkaas mikä jokaisella nukella oli mukanaan? Arvatkaa. Ihan lonkalta, mitä vaan. Drinkki! Siis sateenvarjodrinkki! Siinä vaiheessa kun 5-vuotiaalle suunnattu nukke kantaa lisätuotteena mukanaan omat viinansa (jota kukaan ei siis väitä muovilaseissa olevan, yhdennäköisyys on vain sattumaa ja aikuisen likainen mielikuvitus sen keksi) niin on aika se ja sama onko sillä melkein alastomalla muovityttölapsella rillit päällä. Koska se on joukon älykkö.

Bratzit olivat hiukan kesympiä, mutta jos joskus kummitytöistämme joku sellaista toivoo ja joudumme sen kauppakassiin tiputtamaan, niin kyllä meillä Isännän kanssa on kaupan hyllyllä molemmilla sellainen olo kuin tukisimme kansainvälistä prostituutiota. Mielenkiintoista oli että homma oli järjettömän kärjistettyä vain tyttöjen puolella. Toki vanhemmilla pojilla on supersankarinsa, jotka ovat yhtä epärealistinen idoli kuin ne pissisnuket, mutta nuoremmissa ikäluokissa ero oli huumaava. Rantamonsterilikkojen vastapainona ei esimerkiksi ollut Palomies Sami Lomalla-nukkea, joka olisi tullut varustautuneena Baywatch-punaisiin mikrosimmareihin ja kantanut kädessään minikokoista Alkon kassia. Myöskään Postimies Pate-nukeista ei löytynyt Postimies Paten Sivutyö Alusvaatemallina-nukkea. Onneksi. Onhan se tyyppi sentään britti, eikä sitä punapäätä halua kukaan nähdä ilman paitaa.

Totean taas, että leluilla leikkivät pienet tytöt tuskin pohtivat asiaa edes lähellekään samalla tavalla kuin minä. Minä en ainakaan aikanani miettinyt, mutta onko siellä jotain tyttöjen äitejä lukijoissa? Minua ihan todella kiinnostaisi tietää mietityttävätkö nämä lelut teitäkin, oletteko turtuneet niihin vai onko asia koskaan edes vaivannut?

Haloo

Päivitin omiakin tietojani, alunperin uusi MLP sarja tehtiin tytöille (epäilemättä tosin ainakin yli 10 vuotiaille sarjan sisällön perusteella), mutta erityisesti nuoret miehet ottivat sarjan omakseen ja laaja nuorten miesten fandom huomioitiin Hasbrollakin uusia tuotantokausia tehtäessä. Ilmeisesti suvaitsevaisuus, ystävällisyys ja suloiset ponit ovat uusin radikaaliuden muoto, kun punk/rock yms muodot ovat jo niin kuluneita ja nähtyjä.

Wikipediasta: "Despite the target demographic of young girls and their mothers,[82] My Little Pony: Friendship Is Magic has become an Internet phenomenon, with many male fans between 13 and 35. -- As a result of the discussion on [internet forum] 4chan, interest in the show spread throughout other parts of the Internet, creating a large fanbase representing a form of New Sincerity and a multitude of creative works, fan sites, and conventions. The fanbase has adopted the name "brony" (a portmanteau of "bro" and "pony") to describe themselves."

Mitään toista lapsille suunnattua ponisarjaa ei ole. Se "toinen" ponisarja, jota joku muisteli, on alkuperäinen 80-90-luvulla tehty sarja, eikä sitä ole tehty tietääkseni enää 90-luvun jälkeen. Uusi MLP-sarjakin kyllä soveltuu lapsille, ainoa äitejä häiritsevä seikka saattaa olla ponien modernimpi ulkonäkö. Poneista löytyy persoonallisuuksia laidasta laitaan, rämäpäätä, prinsessaa ja eläinystävää, eikä se ole millään tavoin turmiollinen lapsille. Joka jaksossa on jonkinlainen opetus joka kerrataan jakson lopussa jne.

Halusin kertoa vähän faktoja, koska tietämättömyydestä johtuva väärin olettamisen pohjalta valittaminen ottaa päähän. Kannattaisi perehtyä asioihin tarkemmin ennen kuin alkaa latoa mielipiteitään pöytään.

Heli

60v isäni tuumasi, että Bratzeissä on luonnetta! Barbiet vaan möllöttää ja on kauniita. Itsekin tykkään enemmän näistä "uusista" nukeista, mutta enpä olekaan enää pikkutyttö.

Tuli mullekin mieleen, että oiskohan nää monster high nuket suunnattu teineille, tai sen ikäisille, jotka ei enää kehtaa kanniskella nukkeja, mutta haluaisivat kuitenkin. Kun nukke on noin "raju", niin se voi olla mukamas koristeena eikä kaverit naura.

Uudet Ponyvile-pikkuponit on kivoja, koska ovat koknaan muovia ja kestävät pesemisen.. mutta ne pehmoponit! Turpakin on lätässä, onko ne juosseet kimpassa päin seinää?

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.