Viime jutun kommenteissa KA kyseli synnytyksestä palautumisesta, ja voi miten toivoisin että minulla olisi jotain upeita, autuaaksi tekeviä vinkkejä! Mutta ei. Pari juttua kuitenkin on jotka voisin pistää ilmoille, vaikka ne eivät ehkä ihan puhtaasti vinkeistä käykään.

Ensikseen, säästäkää ne raskausarpivoiderahanne. Turhaan rasvaatte kalliilla kun perusniveakin käy. Kyllä vaan. Eräs lääkäri kertoi minulle joskus että se on ihan potaskaa että raskausarpia estettäisi voiteilla, koska ihohan kyllä venyy. Kuulemma se on se ihon alla oleva rasvakudos joka ei veny, vaan repeää ja aiheuttaa niitä arpia. Minä uskon tähän kuin kiveen. Minun tässä vaiheessa hyvinkin vettynyt italialainen vereni nimittäin on jättänyt minulle vain kaksi geneettistä ominaisuutta: ison nenän ja taipumuksen lihoa vain ja ainoastaan lantion puolelle. Olen muutenkin vähintäänkin "hyvin muodostunut" tuolta lantion ja peffan osiolta (ihan oikeasti, ainoat hyvin istuvat farkut ovat Leviksen Curve ID-mallin jyrkimmät kaaret), sinne minä lihon kun lihon, ja siellä minun raskausarpeni sijaitsevat. Ystävät, jotka ovat taipuvaisia saamaan massaa vatsan kohdalle, saavat sinne myös raskausarpia. Eli parhaitenhan niitä arpia sitten estäisi jos söisi terveellisesti koko raskausajan. Itselläni ainakin himotukset olivat raskausajan kohdalla sitä luokkaa ettei tuo neuvo ainakaan minulta onnistunut. Joten tässä ollan, arpineen kaikkineen.

Mitä siihen palautumisosioon tulee niin ruokavalio kyllä näyttelee aika isoa osaa koko baletissa. Yritämme kotona syödä kokonaisvaltaisesti mutta silti jotenkunten terveellisesti jotta emme joutuisi luopumaan tyystin ajoittaisista herkuista koska se suistaisi jonkun ruokavalion raiteiltaan. Me olemme tosiaan hiukan ruokahifistelijöitä sillä saralla ettemme juurikaan syö eineksiä. Toki käymme mäkkärissä joskus ja ostamme välillä Vikulle prinssinakkeja, mutta pääsääntöisesti tiedämme aika tarkalleen mitä pistämme suuhumme koska teimme sen alusta asti itse. Luulen, että tämä myös helpottaa sitä painon tippumista koska ei tarvitse arvailla paljonkohan sitä suolaa jossain marinadissa sitten olikaan, tai muuta sen sellaista.Tässä huushollissa kukaan ei karppaa koska rakastamme leipää aivan liikaa. Mielestäni "Kaikkea kohtuudella, myös kohtuutta"-mantra toimii hyvin.

Toinen asia mikä minusta edesauttaa palautumista on oman itsensä tunteminen. Se, mikä sopii Marjo Niittyviidalle tai Martina Aitolehdelle, ei sovi minulle. Palautumisessa mallia kannattaa otttaa vain ja ainoastaan itsestään. Minä olen aina ollut liikunnallinen, joten palautuisin helpoiten liikkumalla. Kuitenkin Isännän työ vie häntä aika paljon pois kotoa eikä Viktor viihdy vaunulenkeillä, joten tällä kertaa tässä vaan yksinkertaisesti kestää kauemmin kuin viimeksi. Tekee minun psyykelleni välillä vähän pahaa kun ei pääse hiekkalaatikkoa pidemmälle joka päivä, mutta minkäs teet? Pääsen varmasti jossain vaiheessa taas vähän aktiivisemmin liikkumaan ja nyt sentään pystyn jo kävelemään kuin normaali ihminen. Puolikas voitto siis!

Se itseasiassa on se kolmas vinkki: ota voittosi sieltä mistä saat ja anna itsellesi armoa. Minä odotin koko raskauden ajan sitä että voin ottaa kaksi (2) lasia punaviiniä sen ajoittaisenn yhden hörpyn sijan, ja nyt minä pystyn. Se oli ihanaa. Vatsallaan makaaminen onnistuu ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella, ja myös se oli juuri niin upeaa kuin muistinkin. Konttasin lattialla Viktorin kanssa pikkuautoilla leikkiessämme: Mahtavaa! Halasin Isäntää ihan oikeasti, eikä vain niin että raskausmahani uloin kohta (eli se pönöttävä napa) koski häntä. Sekin oli ihanaa! Eli tee juttuja joista tule hyvä mieli.

Sillä armolla taas tarkoitan sitä ettei meidän kaikkien onneksi tarvitse olla kisakunnossa viikkoa synnytyksen jälkeen. Me voimme painia sen ylimääräisen kympin kanssa koko talven, eikä se ole keneltäkään pois. Paitsi puolisoiltamme, joiden verskoissa seisomme. Minun ei tarvitse meikata joka päivä, enkä ole itseasiassa sitä muistanut tehdäkään edes aina silloin kun meillä on vieraita. Anteeksi vaan. Juttu vain menee niin että kun tuo turvotus on lähtenyt naamasta ja akne alkaa hellittää niin minulla on jo valmiiksi aika harvinaisen nätti olo. Vaikka haisen happamalta maidolta ja synnytyksen jälkeisten hormonien ansiosta dunkkaan suihkussakin hieltä.

Viimeisenä vinkkinä sanoisin että tee asioita joista sinulle tulee hyvä mieli. Minä ostin itselleni ns. Push Presentinä laukun. Sikakalliin laukun. Oliko se perusteltavissa oleva hankinta? Noh, siitä voi keskustella. Ansaitsinko sen? Kyllä. Tulinko siitä hyvälle tuulelle? Ehdottomasti! Joten tässä kohtaa elämääni se kannatti.

Haaveissa on myös saada naperot pariksi tunniksi jonkun isovanhemman tai tädin hoitoon ja suunnata Isännän kanssa pitkän kaavan mukaan illalliselle johonkin kivaan ravintolaan. Se tosin saa odottaa varmaan pari kuukautta vielä, koska toistaiseksi jos saan pari tuntia vapaata niin simahdan samantien vaikka seisoviltani.

Ai niin! Olihan minulla vielä yksi ihan konkreettinenkin vinkki, tuli mieleen tuosta nukkumisesta: neuvottele puolisosi kanssa jokin diili unesta, joka sopii teille. Meillä me sovimme että minä hoidan yösyötöt ja Isäntä nukkuu korvatulpilla ja niillä uniretriiteillä työmatkoillaan. Mies puolestaan nousee viikonloppuisin naperoiden kanssa ja minä saan nukkua pari tuntia lisää. Samoin, silloin kun Isäntä on kotona viikonloput, hän vie kakarat pihalle ainakin tunniksi jotta saan ottaa nokoset. Tämä toimii meillä ainakin toistaiseksi ihan hyvin vaikka tietenkin koko perhe on silti ihan uupunut.

Tänään kun pojat nousivat, ehdin laittaa vain toisen tulpan korvaani ennenkuin nukahdin kesken toimituksen. Vauva itkeskeli hyvän tovin yläkerrassa vielä yön aikana kertyneitä kaasuvaivoja, mutta minä kuorsasin alakerrassa kieli poskella, toinen tulppa puoliksi korvakäytävässä ja toinen nyrkissä.

Tässäpä nyt joitain juttuja jotka tulivat mieleen. Pahoittelen ettei minulta löydy jotain jonka ansiosta näyttäisimme kaikki viikossa Jennifer Lopezilta ;) Jos joltain muulta löytyy niin vinkkejä otetaan täälläkin päässä mielellään vastaan!

jenni

Hyvä että sinä sentään löysit jotain tästä, sinähän olit ikäänkuin kohderyhmä ;)

Se pyhä kolminaisuus on kyllä kaiken A ja O, mutta sen toteutus taas kahden naperon kanssa... hohhoijaa... :D

KA

Voi, miten erityinen olo tulikaan, kun mainitsit tämän nimimerkkini tekstissä, hihii! Pienet ne on ilot!

Kiitos tekstistä. Minä kaipasin juuri tämän tyyppistä pohdintaa ja vinkkejä!
Nyt kun toinen raskaus on alussa, tajuaa, että eihän se elämä ole sitten lainkaan samanlaista kuin taaperoni kanssa oli ja se kieltämättä vähän hirvittää! Kaupungilla ystävien kanssa ikuisuuksia kestäneillä latteilla notkumiset ja päivittäiset torkut ei varmasti luonnistu samoin.

Minä sain viimeiset kilot, jo valmiiksi pulskeasta varrestani, pois vasta kun lapsi täytti 2-v ja nyt hirvittää, että voisiko sitä 20kg nousua hillitä jotenkin ja sitä palautumista (nimenomaan sitä ulkoista) edesauttaa jotenkin.

Mutta niin se taitaa olla, että tuo terveellinen ruoka, uni ja liikunta on se pyhä kolminaisuus, josta ei pääse yli eikä ympäri.

Ja vielä sekin, että on virkistävää lukea noin hienosti palautuneen tavallisen äidin palautumisesta vinkkejä. Näiden ulkonäkötyöläisten treeni-, kauneushoito ja vatsanvetäytymiskirjoituksia katsellessa tulee vain paska mieli ja tekee lisää mieli suklaata. Ja vähän jädeä.

Kiitos ja kaikkea hyvää! :)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.