Vaikka toisen lapsen lisääminen perhesoppaan ei ollut yhtä iso (vaikkakin positiivinen) shokki kuin se ensimmäinen niin kyllä tässäkin kiire tulee. Ajattelin kuvailla hiukan miltä yksi päivä meillä näyttää. Otin jopa Viktorin hoitopäivän, eli sellaisen jolloin saan levätä kun Viktor on hoidossa ja vauva nukkuu. Koska niinhän se menee. Meneehän? Isäntä on taas poissa viikon, joten kaikki päivän duunit kaatuvat minulle, mutta näin se useimmiten meillä toimii koska kerran olen kotona.

Puoli kuudelta Viktor kipittelee viereeni ja vaatii kaakaota. Minä vaadin unta ja yritän vakuuttaa pikkujätkälle että nyt on kuule yö. Nassu suppuun ja pitkäkseen jos haluaa vieressä olla. Viktor höpöttelee omiaan ja juttelee kaakaosta ja leivistä, miksi sitä ei saa pillillä aamuisin (mälsä mutsi), paloautoista, Kevinistä, Matiaksesta ja Late Lampaasta. Samalla poika pyörii kuin väkkärä joten unta ei ole tarjolla enää. Paitsi kun se yhtäkkiä simahtaakin puoli seitsemältä.

Mutta silloin herää vauva vaatimaan ruokaa. Koko porukka aamupestään. Viktor pomppii ympäriinsä pyjamahousut kintuissa ja valittaa että polvissa on hiki, vauva ei suostu avaamaan pieniä nyrkkejään pestäväksi koska se on jemmannut sinne sellaisen haisevan nukka-aarteen että harvemmin löytää, ja minä en jaksaisi edes pestä hampaitani mutta pakko on. Vanhempi lapseni nimittäin totesi sängyssä että Mamman hampaat haisee kakkapyllylle. Kiva.

Puettuani koko porukan enemmän tai vähemmän väkivalloin, teen Viktorille aamupalaa ja syötän vauvan. Vauva vääntää ruokailun aikana kakkaa niin intensiivisesti että pinnistää itseltään myös maitospuglut puhtaalle paidalleni. Niinpä tietysti.

Viktor jää aamupalan jälkeen ylös leikkimään ja käyn alakerrassa vaihtamassa vauvan vaipan kun se vihdoin on saanut lastinsa toimitettua. Vaihdan paidan puhtaaseen ja lasken lapsen hoitoalustalle. Avaan vaipan ja kurotan seinätelineestä uutta juuri kun vauva pinnistää sittenkin vielä kerran voimakkaasti ja turauttaa kaaressa sanonko-mitkä suoraan valkoiselle paidalleni ja housuilleni. Ja vaihtoalustalle. Sekä vaihtopöydälle. Ja lattialle. Pesen vauvan pyllyn, roikotan sitä yhdellä kädellä samalla kun poistan alta likaiset vaihtoalustat, siivoan pöydän ja astun suoraan läjään.

Hetken päästä pyörii päivän ensimmäinen pyykki, vauva on puhdas ja tyytyväinen ja minulla on päivän kolmas paita päällä. Kello on vartin yli kahdeksan.

Pakkaan vauvan turvakaukaloon ja alan neuvottelemaan Viktorin kanssa haalarin pukemisehdoista. Aamuisin hän nimittäin ei osaa, ei jaksa, ei halua tai ei vain viitsi pukea. Auttamisen tarveaste vaihtelee siitä että äiti pukee lapsen kokonaan siihen, että voin vain ojentaa Viktorille vaatekappaleita ja hän vetelee ne tyytyväisenä itse päälleen. Tänään menee painiksi, koska poika haluaisi alasti pihalle. Rehellisesti sanoen hetken aikaa kyllä mietin että jos vain riisuisin sen ja antaisin mennä, kyllähän se melko pian ymmärtäisi että suunnitelma oli teoriassa parempi kuin toteutusvaiheessa. Nojoo.

Viktor jäi Lauralle iloisena, ja minä hyppään autoon ja hurautan kauppaan. Meillä nimittäin ei ole kotona mitään koska en edellisenä iltana saanut itsestäni revittyä energiaa tarpeeksi jotta olisin päivällisen jälkeen pakannut kakarat autoon ja lähtenyt kahden mukulan kanssa asioille. Kauppareissun jälkeen käyn postissa, ja ajan katsomaan toista vauvaa. Meidän vauvamme toinen kummitädiksi lupautunut ystäväni nimittäin synnytti 11 päivää sitten. Emme päässeet aiemmin katsomaan sen flunssan takia, mutta nyt aion mennä. Pieni tytöntyllerö on niin mielettömän siro ettei sitä tylleröksi oikein voi sanoakaan! Ystäväpiirissäni on vasta kaksi tyttölasta, mutta molemmat ovat kyllä alusta asti olleet niin selvästi tyttöjä ettei ole tosikaan. Poikavauvat menisivät kummasta vaan jossei niitä puettaisi pojiksi, mutta nämä tytöt. Voi että! Pieni vaaleanpunainen lintunen, näyttää kovasti äidiltään. Mikä on hänen onnensa koska lapsen äiti muistuttaa vahvasti Angelina Jolieta, eli geenilotto ei heittänyt mitenkään pahaa arpaa lapsellekaan. Hassua on että meidän vauvallamme ja tyttövauvalla on 5 viikkoa ikäeroa, mutta meidän jätkänpätkä näyttää tytön rinnalla suurinpiirtein esikouluikäiseltä! Tajuan taas miten hurjaa vauhtia ne kasvavat, ja kieltämättä pienen, ohikiitävän hetken surettaakin. Syötän vauvan ja ihastelen vielä hetken pientä likkaa.

Ystävältäni lähden Tapiolaan jossa meitä lähin oma pankkimme sijaitsee. Pankkihommien jälkeen olisi mukava haahuilla hetken kaupoissa katselemassa, mutta pakko ajaa kotiin valmistelemaan ruokaa. Puran pyykit koneesta ja heitän toisen samanlaisen perään. Ripustan pyykit, pohdin että jossain kohtaa pitäisi ehkä ehtiä silittämään se järkyttävä kasa mikä tuolla odottaa, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta. Ei myöskään kauan rästissä olleeseen imurointiin. Ehdin tässä vaiheessa petaamaan sängyn ja kiirehdin yläkertaan valmistelemaan päivällistä. Sekä laittamaan puhtaat astiat kaappiin ja siivoamaan aamiaisen jäljet pöydältä. Maksan laskuja netissä, kokoajan toivoen ettei vauva vielä heräisi koska siitä hommasta ei tule mitään lapsi sylissä. Päätän että laskunmaksun jälkeen heitän pitkäkseni. 

Sitten huomaan että kello on puoli kolme, Viktor pitää hakea puolen tunnin päästä. Vauva herää syömään. Ruokailun, röyhyilyn ja vaippailun jälkeen puen lapsen taas haalariin ja lähdemme hakemaan Viktoria. Olemme Vikun kanssa hyisessä tuulessa hiekkalaatikolla puoli viiteen saakka. Silloin Viktor kysyy että saako hän katsoa yhden Late Lampaan jos käy kakalla? Kyllähän hän saa, ja akuutti kakkahätä iskee samantien. Vessailun jälkeen leikki-ikäinen parkkeerataan sen määkijän seuraksi ja vauva menee touhumatolleen pölisemään. 

Teen päivällistä, jonka Viktor kieltäytyy syömästä koska se on kuulemma "vähän yök.". Syy ruoan lievään kuvottavuuteen on että se ei ole makaroonia eikä näkkileipää. Viktor eläisi kovin mielellään makaronilla ja näkkileivällä, mutta hänen turmiokseen koituu minun eriävä ravitsemuksellinen näkemykseni. Sillä aikaa kun Viktor syö ja vauva on tyytyväinen, käyn ripustamassa sen päivän toisen pyykin. Lastaan ruokaa lautaselleni ja vauva alkaa samantien itkemään. Ai niin, silläkin on nälkä. Syötän vauvan, röyhytän sen ja se spuglaa selälleni. Vaihdan vaatteet, pissatan Viktorin, leikin autoilla. Puutun kriisiin kun sukka on ikävästi vinossa, sylittelen huutavaa vauvaa ja silittelen sitä Viktorin kanssa. Korjaan jumittuneen paloauton ja ehdotan piirtämistä.

Tarjoilen iltapalan molemmille pojille, kylvetän vauvan ja iltapesen Viktorin. Viktor haluaa välttämättä itse "lukea" iltasatunsa ja pyytää että vauva lasketaan hänen viereensä sänkyyn kuuntelemaan. Hyvän yön suukkoja ja rakkaudentunnustuksia jaetaan koko porukalle. Sekä Ukille, vaikka hän ei ole lähimaillakaan.

Vien vauvan takaisin yläkertaan koska sitä kiukuttaa ja kaasuttaa ja vietän seuraavan tunnin hyssyttelemällä ja pumppaamalla sen jalkoja jotta pienen ihmisen olo helpottaisi. Syötän vauvan vielä kertaalleen, röyhytän, pyyhin lattialle pulahtaneen maitospuglun ja nukutan Nukkumatille raivoavan pikkuisen.

Kello on puoli kymmenen. Tulen yläkertaan keittääkseni tuttipullot jotteivät ne lopu yöllä kesken, ja äkkään melkein viisi tuntia aiemmin sivupöydälle laskemani ruoan. Syön lounasta ja menen nukkumaan.

jenni

Meidän hetki on sit taas joskus kun lapset on aikuisia ja voi vaan karata lomalle kahdestaan jonnekin etelään ja vaikka nukkua koko ajan. Enää 20 vuotta! ;)

Miuski

Jep!! Toi on tota :) Just tota!!

Tekis mieli lohduttaa, että kyllä se tuosta helpottaa,kun lapset kasvaa. Mutta ei se helpota. Voisin kirjoittaa oman tavallisen päiväni harrastavien 12-, 10- ja 5-vuotiaiden, työssäkäynnin ja kodinhoidon kanssa. Takaan, ettei oma ruoka-aika mahdu tähänkään yhtälöön kovin helposti :)

Mutta nautitaan siitä, mitä nyt on :)

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.