No ei, ei se toive. Vauva on edelleen sisällä. Mutta yksi toinen kyllä!

Joitain kuukausia sitten Vauva:n FB-sivulla kysyttiin että mistä ihmiset haluaisivat lukea. Minä kärppänä heti kommentoin että haluaisin lukea jonkun Fiksun Ihmisen mielipiteen siitä, miksi imetyskeskustely on niin järkyttävän tuomitsevaa nykyään. Kommentistani tykkäsi muistaakseni joku 30-40 henkeä, ja nyt löysin uusimmasta Vauva-lehdestä Maitomaniaa-artikkelin! Jos tämä siis ei ollut toiveeni toteuttamista, älkää murskatko kuvitelmiani. Aion ainakin elää tässä uskossa.

Imetyskeskustelu nykyään on minulle kuin pornografiaa. En tunnusta aktiivisesti seuraavani sitä, mutta jos joku mehevä threadi löytyy niin selaan sen kyllä silmät kiiluen läpi. Pyörittelen päätäni sille että keskustelun aloittaja leimataan aina viimeistään kolmannessa vastauksessa huonoksi äidiksi, todennäköiseksi sosiaalitapaukseksi ja kaikki muutkin vastaajat poljetaan sen jälkeen lokaan täysin huolimatta siitä ovatko he imetysmyönteisiä / vastaisia / imettäjiä / lapsettomia tai suurperheen äitejä. Odotan aina että joku heittäisi vielä natsikortin pöytään jotta keskustelu olisi vihdoin täydellinen.

Ennen Viktoria imetys oli minulle neutraalia aluetta. Viktorin syntymän jälkeen ei ollut, ja rintani kuuluivat ilmeisesti kaikille. Opin hyvin äkkiä lähestulkoon kaikilta muilta paitsi neuvolan/sairaalan asiantuntijoilta että imettää voi jos vaan oikeasti tahtoo. On muuten tosi kiva juttu kertoa uudelle äidille joka edellisenä päivänä sai kuulla että nyt pitäis äkkiä saada ihan mitä tahansa safkaa lapseen tai se joutuu sairaalaan ruokittavaksi. En sitten vissiin tahtonut tarpeeksi.

Muutkin neuvot naurattivat. Suositeltiin imetystä joka tunti (mitä tein muutenkin koska se lapsihan itki kokoajan. Ihmekös tuo jos harmitti kun safkaa ei vaan tullut), nakuilua, pumppaamista, juuriharjalla nännien harjaamista (voi morjens...), alkoholitonta olutta, alkoholillista olutta (tämä oli ainut vinkki jossa kuulemma oikeasti oli perää: sen yhden oluen alkoholi saattaa juuri riittää rentouttamaan tarpeeksi jotta maito lähtee virtaamaan. Koska alkoholi ja vasopressiini ja hormonit ja nesteeneritys ja...), kaalinlehtiä rintsikoissa jnejne. Kukin tyylillään mutta henkilökohtainen vakaumukseni on kuitenkin se, että minä en osta alusvaatteitani Prisman HeVi-osastolta.

Mutta siis. Tuomitsevuus oli joko suorasti tai epäsuorasti aika ilmeistä, ja siitä lähtien minua on ihmetyttänyt että miksi? Minkä ihmeen takia? Tiedän toki, että Breast Is Best-mantra on tosi, mutta miksi ihmisillä esimerkiksi oli niin kova hinku todistaa minulle itselleni että ei se maito oikeasti minultakaan loppunut, en vain osannut. On muuten edelleen aina kun aihe nousee esiin. Miksi minä en ole tässä asiassa yht'äkkiä oman kehoni asiantuntija? Miksi neuvolan vaa'an ja vauvan yleisen olotilan esittämät kiistattomat todisteet eivät ilmeisesti puhu muusta kuin minun asialle omistautumisen puutteestani?

Vastakappaleena voin kertoa että esimerkiksi vuosia sitten kun juoksijan polveni leikattiin, ei kukaan tullut kertomaan minulle että ihan höpöjuttuja tuollainen, haluat vaan tarpeeksi niin kyllä se siitä paranee. Joten, riemunkiljahduksin luin tuon Maitomaniaa-artikkelin, jossa Fiksuksi Ihmiseksi oli valikoitunut kasvatustieteiden tohtori Eija Sevón. Jonka väitöskirja minun täytyy jostain hankkia itselleni luettavaksi.

Artikkelissa puhuttiin toki myös siitä, että nainen itse kokee helposti itsensä huonoksi ihmiseksi, naiseksi ja äidiksi jos imetys ei onnistu. Minulla sitä ongelmaa ei ollut koska morkkis tuli lapsen näännyttämisestä eikä omasta naiskuvastani, mutta ymmärrän toki että se varmasti on aika yleinen tunne.

Pääpaino oli kuitenkin siinä että imetykseen suhtaudutaan monilta tahoilta niin ehdottomasti, että epäonnistumisen tunne sen sattuessa kohdalle on myös helposti täysin musertavaa. Imetys on yksi asia joka jokaisen äidin pitäisi tehdä. Imetys on itseasiassa tärkeimpiä asioita joita pitäisi tehdä ja siinä pitäisi onnistua kertalaakista, vailla kokemusta, täydellisesti. No pressure.

Juuri tällaista keskustelua olen kaivannutkin. Sain myös itse useita ahaa-elämyksiä artikkelista, ja suosittelenkin lämpimästi kaikkia aiheesta edes marginaalisesti kiinnostuneita lukemaan sen. Vaikka en itse ainakaan tietoisesti kokenut imetyspaineita, allekirjoitan Sevónin mielipiteet täysin.

Artikkelissa mm. lukee "Sevónin mielestä kuva äitiydestä on kahtiajakautunut. Olet joko hyvä äiti tai huono äiti, välimuotoa ei ole. Hyvään äitiyteen kuuluu suositusten mukainen imetys. Huonon äitiyden merkki on, että et imetä lainkaan."

Muita selkeästi hyvän ja huono äitiyden rajapyykkejä, jotka olen ollut huomaavinani ovat mm. kantoliinailu tai Baby Björnin käyttö, perhepeti tai lapsi omassa sängyssä, pahimmillaan vielä omassa huoneessa, ja BLW (Baby-Led Weaning, sormiruokailu) luomukasviksilla vs. ilmeisesti paholaisen manalassa valmistamat valmisruokasoseet.

Toinen pienimuotoinen ahaa-elämys oli kun THL:n edustajalta kysyttiin ovatko imetyssuositukset liian tiukat, ja Erikoissuunnittelija Katja Koskinen vastasi "Ei suosituksia vi lähteä muuttamaan sen pohjalta, miten ihmiset toimivat. Harva aikuinenkaan syö ravitsemussuositusten mukaan, mutta ei virallisia suosituksia ole silti lähdetty kumoamaan."

Olen varmasti hiukan himmeä kuupastani, mutta en ollut koskaan aiemmin ajatellut imetyssuositusten rinnastamista aikuisten ravintosuosituksiin, vaikka niinhän se tietysti on! Olin jotenkin käsitellyt imetyssuosituksia enemmän sellaisena suosituksena, jonka Mooseskin toi kivitauluissa vuorelta alas, joten tämä oli minulle aika iso juttu. Minusta viimeistään tuo lause selittää hyvin sen, ettei suosituksia muuteta eikä neuvola voi suositella korviketta. Ei lääkärikään ajoittaista hampurilaista suosittele vaikka muuten söisit terveellisesti. Sitaatista tulkitsin itse myös sen, että aivan kuten aikuisten ruokailuun mahtuu suosituksista huolimatta variaatiota, tulisi sellaista mahtua myös lasten ruokailuun tietyssä vaihteluvälissä ilman että se tarkoittaa että yksi korvikeäiti tai osaimettäjä palaa ikuisesti kiirastulessa.

Pyydän tässä kohtaa muuten huomioimaan tarkasti, että tämä on minun tulkintani sekä myös sen, etten tarkoita variaatiolla että vastasyntyneelle tuputetaan maksalaatikkoa maidon sijaan. Kaikenkaikkiaan artikkeli oli mielestäni erittäin hyvä ja oli todella mukavaa että siihen oli ristiin kerrottu Tiinan tarina hänen imetyksestään.

Jos ette lue artikkelia, niin sallikaa kuitenkin että repäisen vielä viimeisen sitaatin Eija Sevónilta (jota alan fanittamaan aivan kympillä) jonka voi pitää mielessään seuraavan kerran kun tekee mieli kertoa jollekin ongelman kanssa painivalle miten Oikea Äitiys pitää hoitaa:"Lyötyä ei pidä lyödä."

Tanja

Minä sitten oli lähinnä kauhuissani lukiessani kyseistä artikkelia. Minusta se oli niin negatiivinen. Siitä jäi semmonen olo, että ihan kauheeta jos imetyksestä puhutaan, että ei sais missään puhua imetyssuosituksista jos äidit siitä loukkaantuu. Tuntuu oudolta, että imetyksestä ei voi tehdä juttua, joka kertoisi imetyksen helppoudesta JA vaikeudesta, eikä olisi vain positiivinen tai negatiivinen.

Eniten harmittaa se, että ei kerrottu että imetykseen voi saada apua muualtakin kuin neuvolasta tai lääkäristä. Imetyksen tuki ja sitä kautta keskustelupalsta maitolaituri ja imetystukiryhmät. He ainakin osaavat keskustella asiasta paasaamatta ja syyllistämättä. Heidän tarkoituksena on tarjota vertaisryhmä, jonne on helppo tulla ja olla.

Niin ja vielä lopuksi. Meillä imetyksen alku ei ollut helppo. 3,5 kk raivoa erinäisistä syistä, joka sitten viimein helpotti. Maitolaituri oli minulle ehdottoman tärkeä apu. Meinasin kyllä lopettaa monta kertaa imetyksen, mutta aina lykkäsin sitä huomiselle. "Huomenna kyllä lopetan, en jaksa enää." Minulla oli se onni, että maitoa selkeästi tuli ja vauva kasvoi, ei tarvinut sitä miettiä. Mutta imetetin sitten yli 1 vuotiaaksi lasta ja imetys sai onnellisen lopun. Tämä rohkaisevana tarinana! :)

Tytti

Itse imetin ensimmäistä 15kk, kai se oli se hups täydellisesti onnistunut imetys, jonka eteen en kyllä joutunut taistelemaan yhtään. Olin kovin ylpeä itsestäni, mutta samalla niiiin helpottunut kun se vihdoin oli ohi ja vartaloni oli taas minun.

Imetyksen kommentoinnista piti kommentoida. Imetyksen aikana siitä ei neuvolassa paljon puhuttu, koska homma toimi. Jossain vaiheessa lähipiiri rupesi kommentoimaan, että voisit jo lopettaa <- heille ilmoitin jokseenkin suora sanaisesti, että asia on vain ja ainoastaan minun. Ristiriitaisimmat kommentit tulevat tässä. Bebe nro 2. ensimmäisessä neuvolassa kommentti oli "oooh, oletpas sinä jaksanut kauan!" suurta ihmetystä äänessä. Uusi täti taas ihailua äänessä totesi "hieno suoritus!" Ota näistä sitten selvää :)

Jenni, olen johonkin kirjoitukseesi tainnut kommentoida samoin, mutta... Imettää tai ei, ei se tee kenestäkään sen parempaa tai huonompaa. Ainakin blogin mukaan teidän pienestä suuresta miehestä on kasvanut vallan mainio.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.