Tuo pääkuva ei liity aiheeseen ollenkaan, mutta minulla ei sattunut olemaan kuvaa esimerkiksi itsestäni työvermeissä. Kun aloin selaamaan kuvia itsestäni, löytyi vain noin kolmesataa Isännän ottamaa kuvaa siitä kun nukun eri paikoissa kieli poskella. Myös pari videopätkää kuorsauksestani tuli vastaan.

Että terveisiä vaan kaikille vastarakastuneille, tätä se sitten on kun olette olleet puoli vuosikymmentä naimisissa. Ei mitään höpönassuttelua ja eskimopusuja, vaan kuvia joissa vastasynnyttänyt puoliso vetää zetaa otsa spagettilautasella.

Kaikki te (noin 2?) miestä, jotka hihittelette tälle jutulle tälläkin hetkellä, pieni varoituksen sananen: kannattaa hiukan funtsia ennenkuin tekee tuollaista ihmiselle jolla on joka ikinen päivä mahdollisuus tuikata laksatiiveja päivälliseenne.

Sanonpahan vaan.

Vähän lipsahti ohi aiheen ennenkuin alkoikaan. Tästä ei pitänyt tulla tekstiä siitä miten omituinen huumori miehelläni on tai miksi hän viettää seuraavan viikon vessassa (sanonpahan vaan!), vaan siitä miten tämä työjako tällä hetkellä toimii. Minun piti kertoa siitä, millaista on olla se työssäkäyvä vanhempi. 

Eli, jos vaikka lähdetään hiukan siitä mitä minä teen työkseni. Aion olla aika ympäripyöreä selostuksessani koska työni ei varmastikaan kiinnosta ketään, mutta se liittyy aika olennaisilta osin tähän tekstiin. 

Minä olen asiantuntijaroolissa "pankki-, vakuutus- ja rahoitusalalla" kuten Oikotie sen ilmaisee. Asiantuntijaosuus liittyy rahoitusriskeihin ja joidenkin asiakkaiden kohdalla pääoman tai rahoituksen varmistamiseen ja niitä tukevien mekanismien paikoilleen asettamiseen (voisiko olla sekavampi selitys?), mutta myös asiakasyritysten kokonaisvaltaiseen riskien kattamiseen. Tämän selostan siksi, että yritän pohjustaa sitä että teen pääsääntöisesti duunia kauluspaita niskassa. Pukukoodi on miehillä puku, ja naisilla siten jakkupuku tai vastaava. Toimistopäivinä voin pukeutua rennommin mutta en minä silloinkaan hupparissa koneeni eteen oikein ilkeä liidellä.

Työnjaon puolelta tämä tarkoittaa sitä, että pukeudun aamuisin noin minuutti ennenkuin singahdan ovesta ulos. Ai miksikö?

Kauniisti sanottuna kaksi pientä lasta kesken aamiaisen on vähintäänkin tahmea tapaus. Lapset tietenkin pusutellaan ennen töihinlähtöä ja usein joudunkin pohtimaan pitäisikö minun vetää elmukelmut paidan päälle ennenkuin lähestyn jälkikasvuani suukon merkeissä. Viktorin kanssa me halaamme myös joka aamu ja rakkaudenosoituksella on hieman harmilliset jäljet jos poju on juuri ollut esimerkiksi kädet keskellä voideltua aamiaisleipää. Mariuksesta poskelle pussailu on ehkä hauskinta mitä aamupalapöydässä voi tapahtua, mutta haleista hän ei juurikaan vielä ymmärrä. Sen sijan hän mielellään linkoaisi vähän Viilistä rintsikoihini. Isäntä on kolmikosta ainoa turvallinen muiskauttelija, mutta silläkin alkaa parta olla sen verran ZZ Top-mainen että sieltä saattaa koska tahansa hyökätä mitä tahansa leipämurukavalkaadista edellisviikkoiseen kalapuikkoon.

Jos selviän puhtaana ovesta, on homma työpäivän ajaksi aika taputeltu. Lapset ja heihin liittyvät ajatukset jäävät aika pitkälti kotioven taakse, koska työpäiväni ovat aika hektisiä ja niin täysin erilaisia kuin se kodin arki.

Kotiin palatessani meillä taas on selkeästi roolit päälaellaan verrattuna aiempaan. Noin neljä kuukautta vahdinvaihdon jälkeen olen huomannut, että minulla alkaa hämärtyä se, mitä kotonaolo lasten kanssa tarkoittaa. Minun päähäni alkaa jo piirtyä kuva siitä että täällä se Isäntä leikkii aurinkoisilla kukkaniityillä aina hyväkäytöksisten ihanien poikiemme kanssa. Lapset syövät hyvin ja leikkivät kiltisti keskenään, ja pienellä äijäjengillämme on vain ihanaa. Kaikkina niinä päivinä jolloin minä teen rankkaa toimistoduunia.

Sitten läpsin itseäni poskelle hieman ja muistan totuuden. Toistaiseksi edelleen onneksi muistan miltä "leppoista kotonaolo" näyttää, niin parhaimmillaan kuin pahimmillaankin. Tämä on ihan hyvä, koska Isännässä näkyy välillä turnausväsymyksen merkkejä, samalla lailla kuin kaikissa kotivanhemmissa.

Työjakomme mukaan kotonaolija hoitaa kotonaolijan hommat, eli mies käy kaupassa, pyykkää, tekee ruokaa ja sen sellaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kotiin tullessani potkaisen korkkarit nurkkaan ja heittäydyn sohvalle oluen kanssa piereskelemään (vaikka välillä yritänkin), vaan minä pyrin auttamaan missä voin. Pesen myös pyykkiä, hoidan edelleen kaiken silityksen (Isäntä ei näe vaatteiden silittämisessä mitään pointtia. Minä taas en näe mitään pointtia siinä että näytetään siltä kuin oltaisi roskiksesta herätty. Ja minulla onkin paljon varaa sanoa, tätäkin kirjoitan verkkareissa ja virttyneessä trikootopissa johon Mappe spuglasi tunti sitten. En vain viitsinyt vaihtaa paitaa kun nyt on ilta ja menen kohta nukkumaan) ja hoidamme lapsia yhteistuumin iltaisin. Nyt muuton jälkeen se on tosin mennyt oikeastaan vuoroperiaatteella. Eli jos Isäntä porailee hyllyjä seiniin niin minä hoidan muksut, jos minä silitän ja ripustelen verhoja niin Isäntä jne...

Ihan hyvin tämä periaatteessa toimii siis.

Kuitenkin on ollut hiukan ongelmia. En esimerkiksi ole enää kartalla siitä, milloin Marius nukkuu päikkäreitään, miten pitkiä ne ovat ja yritetäänkö sitä nukuttaa uudelleen jos se herää vaikka vartin pituisten tirsojen jälkeen. Tämä kaikki nimittäin tapahtuu työaikaan, joten viikonloppuisin lasten kanssa olen aika kassalla kaikista päiväsaikaan tapahtuvista rutiineista. Sama juttu pätee iltoihin. Kun itse olin kotona, pystyin melkein sekunnin tarkkuudella kertomaan koska Mariusta alkaa väsyttämään niin paljon että sitä kiukuttaa, kannattaako sitä silloin leikittää vai vain kanniskella sylissään, miten paljon Viku syö iltapalaksi ja mitä se ei syö vaikka sitä lautaselleen pyytääkin, ja miten pesu- ja nukutushommat hoidetaan sutjakkaasti.

Nykyään yritän ojentaa Isännälle vauvaa pidettäväksi, jotta minä voin mennä Viktorin kanssa hammaspesulle. Yleensä Isäntä nauraa minulle päin naamaa ja lähtee ruuvaamaan verhotankoja. Kyllä homma minultakin edelleen hoituu ilman apua, mutta se on muuttunut vaikeammaksi hallita. Mistä johtuen Mariuksen immuunivaste on varmasti loistava, koska vauva ehtii hyvinkin nuoleskelemaan vessan lattiakaivoa kun minä yritän taivutella Viktoria pukemaan pyjaman päällensä. Ehkä tämä on siis sittenkin win-win-tilanne?

Yöt menevät saman kaavan mukaan. Tai itseasiassa, eivät kyllä mene. Viktor nukkuu yönsä omassa sängyssään eikä edes yritä pyrkiä minun ja Isännän väliin. Tämä saatin aikaan laittamalla molemmat pojat samaan huoneeseen nukkumaan ja jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisimme alkaneet yrittämään Mariusta jo synnärillä tammikuussa 2010. 

Tämä nimittäin on mahtavaa! Maissilapsi ei enää säikäytä meiltä veteliä housuun tuijottamalla aamukolmelta uinuvia kasvojamme kunnes heräämme huomioimaan häntä ja paikalle raahattua pikkupeittoaan.

Eeppistä!

Legendaarista!

Ihanampaa kuin pataljoona glitteröityjä yksisarvisia kolmen sateenkaaren yllä!

Nollalla voi jakaa! Liito-oravat lentävät vaivatta avohakkuiden yli eikä Paavin hattukaan näytä enää hassulta!

Ehkä ymmärsitte pointin.

Noin niinkuin muuten yöt noudattavat samaa kaavaansa. Marius herää välillä kitisemään tuttiaan, eikä Isäntä herää siihen koska ymmärrettävästi nukkuu ilman kuulolaitteitaan. Joko minä hilpaisen lastenhuoneeseen hoitamaan häiriön, tai lätkin miehen hereille tekemään sen.

Kaiken kaikkiaan siis homma alkaa olla balanssissa. Siinä se myös pysyy, ellei minulle parin kuukauden päästä iske täysi dementia ja alan viittaamaan Isännän kotonaoloon "vapaana" tai "lomana".

Silloin saattaa se laksatiivien jako mennä toisinpäin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.