Mariuksen toinen kummitäti valmistui muuttoamme seuraavana päivänä. Itseasiassa hän valmistui aiemmin, mutta juhlisti sitä samana viikonloppuna kuin muutimme.

Aivan ensiksi minun täytyy kyllä nostaa kummitädille hattua. En ikinä pystyisi itse pusertamaan gradua kasaan kahden alle 3-vuotiaan kanssa. En vain pystyisi siihen. Minä en saanut yhdenkään lapsen vauva-aikana luettua edes lehdestä sarjakuvia keskittyneesti, joten minun on täysin mahdotonta kuvitella miten joku voi kahden vaippamenijän kanssa tehdä tieteellistä tutkielmaa.

Mutta hän pystyi, joten bileet!

Lasten kanssa mihinkään semi-edustaviinkaan tilaisuuksiin puolikas kunniantunto paikoillaan saapuminen on hankalaa. Puhumattakaan siitä että lauantai-aamuna etsimme hullun vimmalla vaatteita. Mehän pakkasimme hyvien vinkkien mukaan kaiken niin, että laatikoissa oli merkintä siitä mihin huoneeseen ne päätyisivät. Henkarivaatteet veimme sellaisenaan suoraan roikkumaan kaappeihin.

Jonka jälkeen kasasimme niiden kaappien eteen noin miljoona muuttolaatikkoa, koska niin me vaan tehdään hommat täälläpäin.

Eli lauantaina rykäisimme ensiksi kunnon hien pintaan siirtelemällä ääretöntä typeryyttämme kaappien edestä pois. Arvatkaa huviksenne olivatko ne kauluspaidat ja mekot ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa, vai peräti viimeisessä kaapissa? Arvatkaa vaan!

Sitten vielä ihmetellään miksi minä inhoan muuttamista.

Kauluspaitojen löytymisen jälkeen tyhjensin kuusi suurta (merkkaamatonta, argh!) jätesäkkiä vaatteitamme, koska tietenkin kravatit olivat jossain niistä aivan pohjimmaisena.

Päivän ilmiselvää teemaa noudattaen se muuttolaatikko, jossa kaikki korkkarini olivat, oli kasan alimmaisena. Eihän niitä kukaan muuttaessa tarvitse, joten se nimenomainen lodju oli kasattu 80-lukulaisten jatkojohtojen ja pakollisen muuttolaatikkosaippuapalan alle odottamaan purkamistaan joskus ensi keväänä.

No mutta. Ei muuta kuin suihkuun, rytkyt niskaan ja juhliin!

Niinhän te kaikki miehet luulette.

Kaikki naiset tietävät jo että olette viime juhlien jälkeen vain tuikanneet kauluspaitanne takaisin kaappiin, eikä sitä aiottua paitaa voi käyttää koska se on aivan törkyinen. Varapaita täytyy silittää, niinkuin lastenkin vaatteet.

Varapaitaan sointuva kraka löytyy seitsemännen jätesäkin pohjalta.

Mariuksen kengistä vain toinen on enää esillä, toisen on piilottanut Viktor, joka kieltäytyy kertomasta minne. Seikkailuhan on etsimisessä!

Vaatteet on silitetty ja pääsen pukemaan itseni. Olen aloittanut meikkaamisen kun Marius konttaa luokseni surkeana ja kakanhajuisena. Aikomukseni on pyytää Isäntää vaihtamaan vauvan vaippa, kun Viktor sujahtaa avoimen oven ohi hohottaen onnellisena, niin täydellisen alastomana kuin vain pieni ihmislapsi voi olla. Hetken päästä perässä juoksee Isäntä, heilutellen kolmevuotiaan kauluspaitaa ja Salama McQueen-alkkareita mennessään.

Aha. Eli vaihdan itse.

Tietenkin siellä on just sellaiset kakat. Te kaikki tiedätte millaiset. Se yksi kerta kun toivomalla toivoo että lapsi olisi saanut hiukan liian vähän nesteitä itseensä ja vetänyt kaninpapanat, niin ei. Sitä on kaikkialla. Vaihto tapahtuu siis puklurätti esiliinana jottei mekko sotkeentuisi. En ala siirtelemään laatikoita toista mekkoa varten, tulen tässä yhdessä vaikka olisi kakkaa koltussa. Marius tietenkin huomaa että varon jotain, ja alkaa itkemään. Syliinhän sen on päästävä.

Siitä hetkestä on tämä ensimmäinen kuva. Antakaa armon käydä oikeudesta vaikka tässä (ja seuraavassa) näkyy iphone ja laatu on sitä taattua Taaperotaloa. Minä en pidä itseni kuvaamisesta, teki sen sitten kuka tahansa. 

Joka tapauksessa. Tässä kohtaa tukka on vielä laittamatta, meikit puoliksi naamalla ja rukoilen ettei tuo alaston pieni tuulihattu pissaa koltulleni.

Ei pissannut. Puklasi.

Marius rauhoittui, Isäntä sai Viktorin kiinni ja Viktor paljasti vauvan toisen juhlakengän sijainnin. Häslinki lähtöhetkellä on älytön. Viktor haluaisi lähteä Crocseissa, Marius haluaisi ruokailla omat poponsa, Isäntä haluaisi että kaikki olisivat jo autoissa ja minä haluaisin kolmetoista drinkkiä drinkin. Lopulta me kaikki saamme itsemme valmiiksi (ta-daa!)...

...ja pääsemme lähtemään. Auto starttaa pihasta ja kysyn vielä että olihan Mupeltajalle safkat ja maidot mukana?

No ei oikeestaan.

Pikaisen kotikoukkaisun jälkeen pääsemme juhlapaikalle. Juhlat ovat ihanat, juuri juhlakalun näköiset ja lapsillakin on hauskaa.

Sinkuilla ja lapsettomilla todennäköisesti ei.

Tai siis, onhan niitäkin lapsettomia jotka oikeasti tykkäävät lapsista. Minun on vain vaikea kuvitella niitä koska itse en aikanaan kuulunut heihin. Lapsista pitävät lapsettomat ovat minulle vähän kuin yksisarviset. Tarunhohtoisia, vähän parempia kuin me tavalliset hevoset ja todennäköisesti täyttä legendaa. Omalta sinkku/lapseton-ajaltani voin sanoa vain että kiitin Luojaa aina tullessani lapsiperhejuhlista kotiin. Minusta lapset kiljuivat kovaa, hakkasivat ja repivät kaikkea ja kun minulle ojennettiin vauva syliin jossain tilaisuudessa, syntyi heti kilpailutilanne kumpi itkee ensin: vauva vai minä.

Tarpeetonta varmaan kertoa että nykyään lämpenen lapsiperhejuhlille ihan eri tavalla. Valmistujaisissakin minusta oli äärettömän ihanaa, että emäntä oli laittanut matalemmalle pöydälle kaikille pikkuvieraille nakkeja, maissinaksuja, leipätikkuja ja sen sellaista joita leikki-ikäiset saivat itse tankata haluamaansa tahtiin. Sanomattakin on selvää että Viktor (ja minä!) lämpeni nopeasti itse-annosteltavalle popcorn-tarjoilulle. Marius sai leipätikun, jota se nassutti tyytyväisenä, ja asettui sitten kokeilemaan vastavalmistuneen leidin jälkikasvun tuolia.

Jonkun toisen lapset ehkä tyytyisivät hengailemaan tuoleilla, mutta ei minun. Viktor katosi leikkimään, ja Marius katosi tutkimaan maailmaa. Koska emännällä on myös samanikäinen pikkukakkonen, voi pojun huoletta laskea maahan seikkailemaan. Kunnes juhlissa olevat pikkuiset tyttövauvat laskettiin matolle hengailemaan. 

En tiedä olenko kertonut tätä aiemmin, mutta Marius arvostaa naiskauneutta. Siis todella arvostaa. Poika ei räkätä äijämeiningille läheskään yhtä paljon kuin Viktor, mutta annas kun kaupassa yksikään toisen sukupuolen edustaja hiukan vilkaisee hänen suuntaansa! Kiherrystä, hymyilyä, ja jos ripset räpsyisivät yhtään kovempaa lähtisi vauva varmasti lentoon. Joten tottakai hänen pitäisi päästä näitäkin minimimmejä katsastamaan!

Siitä syntyi tuo tekstin ensimmäinen kuva. Kuvasta on rajattu pois hento, pieni lintunen nimeltä Isla, jonka kanssa vapaapainijamme olisi kovin mielellään ottanut hiukan matsia. Toista tyttövauvaa, Malinia, Marius ehti jo nupata. 

Minun pitää ilmeisesti tapakasvatukseen satsata hiukan ekstraa näiden kanssa.

Kun vauva on saatu pienten naisten kimpusta vähän isompia leidejä häiritsemään (eli vauva yritti kontata yhden maxi-hameen alle ja sieltä pois, edes, takas, edes, takas, koska hei: kukkuu-leikkiä!), käymme tsekkaamassa Viktorin tilanteen. Jätkänpätkä on parkkeerannut kaikki autot lastenhuoneesta, ja komentaa niitä jäähylle popcorn-vuorensa takaa. Homma siis hoidossa. 

Samassa kuuluu jostain toteamus "En mä tienny että Marius osaa jo syödä nakkejakin!"

Ei tiedetty mekään.

Mappe on hoksannut että jos hän nousee seisomaan, hän ylettyy kaikkiin lastenpöydän antimiin. Nakit muuten maistuivat. Siinä mikrosekunnissa mikä meiltä Isännän kanssa kesti kääntyä nuoremman poikamme puoleen, on tuleva jalkapallohuligaanimme rykäissyt molempiin käsiinsä nakin, kurottelee kolmatta suullaan ja samalla huitaisee kananuggetit lattialle jostain ilmestyneellä ylimääräisellä kädellään.

Perhejuhlissa hyvänä puolena on se, että järjestäjällä on itsellään lapsia, joten he ymmärtävät että kaksikin leikki-ikäistä samassa tilassa juhlien aikaan tekee pahempaa tuhoa kuin luentosalin verran insinööriopiskelijoita. Vauvasta minulla ei ole vertauskuvaa, koska maailmasta loppuisivat opiskelijat kesken. Mutta hauskaa oli, niin meillä kuin lapsilla, ja toivottavasti upouudella maisterillakin. Niistä sinkuista ja lapsettomista en uskalla edes toivoa.

Että jos joku kaipailee esimerkiksi teini-ikäiselle tyttärelleen keinoa pidättäytyä seksistä niin pistäkääs vaan kutsu tulemaan. Me saavumme varakauluspaidassa ja spugluisessa juhlamekossa ilomielin paikalle!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.