Jonkun aikaa sitten kodissamme käytiin seuraava keskustelu:

Voisitko sä kirjottaa Isänpäiväks Taaperotaloon jotain?

Minä? Ei ne mun juttuja halua lukea.

No sitä ei voi tietää ellei kokeile, mutta minä haluaisin lukea sun juttuja.

No mä voin harkita. Voi olla aika pitkä harkinta, älä turhaan pidättele hengitystä.

Harkitse sä. Mä harkitsen samalla lopettavani ruoan keittelemiset tässä perheessä tyystin.

Harkitsin valmiiks, voin kirjottaa!

Tulos on tässä. Isäntä kirjoittaa isyydestä:

Isän muistelmat

Mitä, mitä? Olen juuri aikeissa alkaa sekoittamaan jauhelihamurekkeen aineksia keskenään, kun tajuan, että viimeksi kun olin tekemässä näin jotain oli toisin. Aivan, silloin minulla ei ollut apuria. Ei ainaskaan vähän alle kaksi vuotiasta reipasta poikaa joka on joka kääntessä aina niin iloisena auttamassa. Miten tähän on tultu? Teenkö muka näin harvakseltaan ruokaa kotona!?

EN.

On vain pakko todeta vanha klisee: ” Lapsi muuttaa maailman!”. Näin on näköjään päässyt käymään itsellenikin.

...Kaksi vuotta sitten olin kaukana kotoa, samalla kun maailman ihanin ja rakkain vaimoni odotti meidän esikoistamme yksin kotonamme. Sen jälkeen onkin elämä heittänyt häränpyllyä moneen otteeseen ja yllättänyt tasalta ja puolelta milloin mitenkin, mutta enimäkseen hyvässä mielessä.

Yksi selkeä muisto on se, kun palasin reissustani kotiin ja siellä olikin vastassa vähän toisen näköinen kaunotar. Oli ehkä vähän muutenkin toinen ihminen (miehet kyllä tietävät mistä puhutaan) kuin aiemmin. Naisille vain tiedoksi, että hormonitasossanne on sillon tavallista enemmän poikkeamaa, mutta ei se huono asia ole. Antaa väriä elämään. :)

Mutta tosiaan, vaimoni oli kyllä repannut mua kieltämättä eeerittäin hyvin siitä mitä on vastassa kun saavun kotia, joten luulen, että järkytykseni ja ihmetykseni ei ollut niin suuri kuin olisi voinut olla ilman niitä varoitusviestejä joita olin saanut. Ihanaa se sitten kumminkin oli kun pääsi ihmettelemään sitä muljuilevaa kumpua vaimoni vatsan kohdalla ja näin ollen sai ensimmäisiä kontakteja tulokkaaseen. Toivottavasti vielä joskus tulee uusia hetkiä samanlaisia hetkiä ;)

Toinen muisto onkin kun herään siihen kun vaimo ilmottaa rv 40+5 yöllä, että nyt taisi limatulppa mennä. Olin juuri päässyt nukkumaan kun kiltisti olin taas koko päivän lohdutellut ja vakuutellut vaimolleni, että kyllä sillä tulokkaalla on varmasti kaikki hyvin ja hän tulee ulos sitten kun hän on itse siihen valmis. Turha siinä on yrittää juosta niitä kodin vaatimattomia rappusia 123 kertaa ylös alas ainakaan enää puolen yön jälkeen ja kiillotella astiastoamme saman viikon aikana jo kolmatta kertaa. Mutta mitä ilmeisimmin olin väärässä, koska tuona yönä SE homma pyörähti käyntiin. Ja viidentoista ja puolen tunnin monivaiheisten touhujen jälkeen meistä oli tullut yhden tirriäisen onnelliset ja jokseenkin uupuneet (toiset enemmän, toiset vähemmän...) vanhemmat.

Näin jälkiviisaana voin myös hyvällä omalla tunnolla todeta, että mistään tietämättömiä keltanokkia me kyllä olimme. Sen jälkeen onkin kuljettu mitä mielenkiintoisimpien vaiheiden jälkeen tähän päivään. Väliin on mahtunut pojan tahatonta nälkiinnyttämistä heti ensi metreiltä maito-ongelmien tultua ilmi, korvatulehduksia toinen toisensa perään, on menty mäkeä naama edellä alas, ynnä muuta sellaista normaalia mitä nyt nuoren aktiivisen pienen ihmisen elämään tuntuu kuuluvan.

Muistoihin palaa myös se hetki kun meidän Vili Vilperi päätti lähteä kävelemään kahdeksankuisena . Silloin tiesin olevani pulassa tulevaisuudessa. Minulle itselleni oli aina kauhistellen kerrottu että lähdin niin aikaisin kävelemään (eli vasta 10 kuukauden iässä) että minun perässäni on saatu juosta joka suuntaan hyvin varhain. Sinä hetkenä kun pöyristyin ylpeydestä ja liikutuin onnen kyyneliin kun poika ensi askeleensa otti, en siis voinut olla samalla ajattelematta että we are so screwed now! Ja niinhän se on mennytkin. Koska melkein heti siitä hetkestä olemmekin sitten saaneet juosta ympäriinsä kuin heikkopäiset valvomassa tirriäistä 24/7. Siitä huolimatta hän on onnistunut saamaan välillä melko isoakin vahinkoa aikaiseksi, kuten rikkomaan äitinsä vanhan syöttötuolin jota hän oli säästänyt omille lapsilleen kuin aarretta. Myös kotimme rakenteita on murrettu, koska ilmeiseti poika on todennut, että hän ei viitsi liikaa purra ruokkivaa kättä, joten rikotaan jotain muita rajoitteita. Niinpä hän pitkän ja maltillisen työn jälkeen sai turvaportin revittyä seinästä irti. Siihen ei edes jokainen aikuinenkaan varmastikkaan onnistuisi ilman isompia työkaluja. Sitten on monia muita lähes päivitäisiä tapahtumia, joissa vahvasti alan epäillä, että poikani omaa jonkin sortin teleporttauskykyjä, koska jos sekunniksi käännät selkäsi hänelle hän voi olla jo teillä tietämättömillä. Jos piha on kyseessä niin juuri sillon hän on itseasiassa juurikin kirjaimellisesti teillä. Joten autoilijat olkaa oikeasti varovaisia ympäristöissä joissa lapsia liikkuu tiestöjen läheisyydessä. Kiitos! :)

Viimeisenä tähän hätään tulee mieleen ihan viime aikaiset tapahtumat ja hetket herra Aulis Avuliaan kanssa, kun melkein jo kahden vuoden iässä ja toisen isänpäivän tullessa hän on jo oppinut kommunikoimaan meidän kanssa jo ainakin jotenkuten. Tekstiähän, tai ainakin jotain mölinää sieltä äänihuulista häneltä koko ajan lähtee vaikka sanat joskus antavat odottaa itseään. Itselleni välillä tekee vähän pahaa kun toisella on niin paljon asiaa mutta toinen osapuoli ei vaan ymmärrä häntä. Mutta auta armias jos nuoren miehen täytyy saada jotain, tai tässä tapauksessa hän siis itse halajaa jotain, se ei kyllä jää koskaan epäselväksi viestinnän vaikeuden vuoksi. Esim. sanat ”ANNA”, ”LISAA” (lisää), ”LEIPAA” (leipää) ei jää keneltäkään epäselväksi. Toiset sanat ja lausahdukset taitavatkin olla kuitenkin ihan meidän vanhempien aiheuttamia, kuten ”EI” tai oma suosikkini ”EI SAA KOSKEE”. Olenkin miettinyt tässä että pitäiskö tästä lähin yrittää sanoa hänelle jotain vähän älykkäämmän kuuloista, kuten ”epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkäänköhään”, tai ”hiukkaskiihdytin!”. Olisipahan sen jälkeen pihatädit ihmeissään kun alta 2-vuotias kloppi heittelee sivistyssanoilla.

Luulen kuitenkin, että tähän asti vallalla olevien pienten pahantekojen ja ei-kiekaisujen lomasta poikamme on vihdoin löytänyt myös jonkinlaisen omatunnon. Tai sitten hänellä vain on suurempi taka-ajatus nykyisten touhujensa kanssa, koska hänestä on tullut (tai itse asiassa on ollut jo jonkin aikaa) erittäin avulias nuori mies. Hän haluaa olla koko ajan auttamassa ja kaikessa tekemisessä mukana, oli kyse sitten astioiden tyhjentämisestä tai laittamisesta tiskikoneeseen, siivouksesta, puhumattakaan ruoanlaitosta! Siihen on aina aivan pakko päästä mukaan ja täytyy todeta, että hän on aika nopea oppimaankin. Kerran on vain polttanut näppinsä niissä hommissa, toisin kuin isänsä joka ei ole oppinut vieläkään. Kaikkein parhaimmaksi osoituksesta Viktorin avuliaisuudesta katson kyllä hänen mukavan tapansa auttaa minua syömään ruokaani. Vaikka oma ruoka monesti on se sama mitä minä syön eikä se kelpaa, jotenkin kummassa minun lautasellani makaavat pöperöt kyllä maistuvat. Eikä edes keskustella siitä jos joskus yritän nauttia herkkuja tai edes hedelmiä, hyvin nopeasti katoavat ns. parempiin suihin.

Toinen osoitus siitä että hän ei koko ajan ole kaikkeen kielteisesti suhtautuva nuori mies, on hänen hyväntuulisuutensa ja asenteensa muita pieniä kohtaan. Pihallakin jos vaikka joku vähän vie tavaroita hänen kädestään hän ei yleensä jää murehtimaan niiden perään, vaan vaihtaa jo tekemisen toiseen yhtä mielenkiintoiseen juttuun. Tämän itse huomanneena olen pystynyt myös monet tilanteet Viktorin kanssa selvittämään ilman suurempia kiukkupuuskia vain sillä, että nostaa herran johonkin toiseen suuntaan tai antaa jotain muuta yhtä mielenkiintoista hänen käteensä kuin se keittiöveitsi joka otettiin pois.

Ainut mikä isänä ja miehenä vähän huolestuttaa hänen lempeydessään ja tyyneydessään on kun hän ei paljoa välitä vaikka muut muksut häntä tönisivät ja tuuppisivat. Yleensä se on vain hauskaa hänestä, vaikka hän kaatuisi, kun taas niin monet muut pienokaiset ovat heti sotajalalla saman koettuaan. Tai sitten he ovat kohdanneet suurta vääryyttä ja tuovat sen erittäin hyvin kaikkien kuultaviin useamman korttelin mitalla. Joten täytyy vain toivoa, että tässäkin hän on vain isäänsä viisaampi ja hänellä on vain paljon suurempi näkemys elämään ja suurempi anteeksiantamisen lahja kuin kasvattajallaan.

Näihin muistoihin voin kai todeta onnellisena ja tyytyväisenä, että so far so good ja jatkoa odotellessa.

-Isäntä.

Marianne

Kylläpä olikin mukavaa lukea välillä toisesta näkökulmastakin tätä elämää..:) Olen ollut innokas lukija sekä vauvatehtaalle että tälle blogille ja nyt oli pakko kommentoida..:) tässä toisen lapsen raskaushuuruissa ihan pääsi kyyneleet poskille tätä lukiessa...

Sireniia

Kyllä se niin taitaa olla, ettei paluuta vanhaan enää ole. Ja onko tuota tarvettakaan? Hyvää isänpäivää :)

On tullut aika pistää Vauvatehdas/Taaperotalolle piste. 

Tämä on viimeinen kirjoitukseni. 

Miksikö?

Minusta blogi on täyttänyt sen tarkoituksen, johon se luotiin. Rehellisyyden nimissä on myös sanottava etten pysty panostamaan blogiin niin paljon kuin se ansaitsisi.

Teitä nimittäin on tuhansia. Asia, joka häkellyttää minua ihan joka kerta kun jotain kirjoitan.

Tuhansia.

Blogi on siis alkutekijöistään kasvanut melkoisen isoksi, ja minusta se ansaitsisi silloin sellaisen satsauksen: se ansaitsisi muuta kuin suttuisia iPhone-kuvia liian nopeasti liikkuvista lapsista, ja se ansaitsisi vähintäänkin päivittäisiä tekstejä. Omalta osaltani taas tämä tarkoittaisi että minun pitäisi hankkia kamera ja opetella photaroimaan kuviani. Se taas veisi aikaa pois blogin aiheelta, eli perheeltäni. Minä en myöskään osaisi olla hauska päivittäin. Ellen ole humalassa. Epäilen, että sillä perheellä olisi siitäkin asiasta jokin mielipide.

Mitä siihen tarkoitukseen tulee, niin aloin nelisen vuotta sitten kirjoittamaan Vauvatehdasta koska en tiennyt raskaudesta tai vauvoista mitään. Onneksi Vauva oli tässäkin vanhemmuuden alueessa aikaansa edellä ja antoi minun haparoida eteenpäin virtuaalisella tontillaan. Mieletön kiitos siitä koko toimitukselle, minulle jää teistä ainoastaan hyviä muistoja.

Neljän vuoden aikana tapahtui paljon. Minä kasvoin, niin henkisesti, fyysisesti kuin kirjoittajanakin. Perheen väkiluku kasvoi. Asuinympäristö kasvoi ja ystäväpiiri kasvoi. Haluaisin kuvitella, että kasvoin myös ihmisenä.

Ainakin olen vähemmän paskiainen kuin ennen lapsia.

En minä aivan kuivilla siinä hommassa ole, mutta vähemmän kuin ennen kuitenkin. 

Haluaisin uskotella olevani hyvä äiti, mutta se ei ole aivan totta. Toisina päivinä olen älyttömän hyvä äiti, ja toisina taas... auta armias. Valtaosan ajasta olen varmaan aika keskivertoäiti, ja siihen olen oikein tyytyväinen.

Siitä päästäänkin siihen blogin tarkoitukseen. En tajunnut raskaudesta mitään, ja äitiydessä olin ainakin alkuun aivan yhtä pihalla. Pääsääntöisesti vanhemmuus on ihanaa, mutta se on myös vaikeaa. Monesti pohdin olenko ainoa jolle tämä on niin helvetin rankkaa?

Ja sitten te saavuitte mukaan. Ja teilläkin oli rankkaa. Teidänkin lapsenne sairastivat korvatulehduksia, nukkuivat huonosti ja söivät mieluiten vain sepeliä. Sen ansiosta, teidän ansiostanne, selvisin taas hetken verran eteenpäin. En edes pysty kuvailemaan sen kiitoksen suuruutta jonka olen teille, jotka luette tätä, velkaa.

Minä kirjoitan tätä blogia mutta te luotte sen.

Tiedän että jotkut bloggaajat väittävät kivenkovaan olevansa kokonaan itsensä luomia, mutta voin kertoa teille salaisuuden. Ei kukaan kirjoita vuosikausia jollei siihen saa jonkinlaista vastakaikua. Se vastakaiku jonka minä olen saanut, on ollut suurin syy miksi jatkan. Toki, minulla on luontainen tarve aukoa päätäni jokaisella mahdollisella tavalla minkä keho antaa myöden, mutta en minä olisi viitsinyt ilman teitä. Te olette tukeneet minua, olleet samaan aikaan raskaana ja kärsineet samoista ongelmista kuin minä ja kasvatatte lapsianne minun kanssani. Tai sitten ette kasvata, koska niitä ei ole, mutta olette kuitenkin siellä. Toisin kuin monissa muissa blogeissa, te olette aina olleet kilttejä minulle. Taaperotaloon on tullut hämmästyttävän vähän "syö pääsi"-tyylistä touhua, varsinkin kun ottaa huomioon että aihe on vanhemmuus. 

Niin, ja se vanhemmuus. Ne lapset. Minun ihanat blogilapseni. Vauvatehtaan aloitusaikaan pohdittiin onko se haamuviiva ihan vakavasti otettava viiva testissä vai valmistusvirhe, ja nyt se haamuviiva on pelkkää vajaa-nelivuotiasta pitkää raajaa säntäilemässä potkupyörällä vattupuskaan.

Ihana, pellavapäinen, voimakastahtoinen Viktor. Sekä yhtä ihana, tutkiva, lämmin pieni Marius. Lapset, joita ilman ei olisi mitään. Joita ilman en olisi se ihminen, joksi minut on tarkoitettu. Naperot, joiden elämän ensiaskeleet on tallennettu harvinaisen hyvin ja laajasti. Minun pienet sydämeni, joiden ansiosta blogin lopettaminen on niin kovin hankalaa. Minähän kirjoitan lapsistani, lapsilleni, koska rakastan heitä. Tiedän, että ensin tulee ikä jolloin he inhoavat näitä tekstejä (jotka minun olisi tarkoitus printata talteen tässä syyskuun aikana), mutta siitä ohi kasvettuaan haluan uskoa että he oppivat pitämään niistä. Ehkä he arvostavat sitä että heidän ensimmäiset vuotensa on dokumentoitu niin tarkasti. Ehkä he ymmärtävät että heidän äitinsä rakastaa heitä niin paljon että halusi tehdä sen.

Isännän mielestä en tule kykenemään siihen, kirjoittamatta olemiseen. Se on varmaan ihan totta, mutta minulla on suunnitelma. Veljeni lupasi että voin soittaa hänelle aina kun tekisi hillittömästi mieli kirjoittaa jotain, joten Jonilla on varmaan edessään aika tiivis rupeama pippeli- ja kakkajuttuja.

Mitä minuun tulee, minä olen edelleen täällä. Minä luen Taaperotalon sähköpostia (taaperotalo@gmail.com) silloin tällöin, jos jollakulla on asiaa. Minä hillun edelleen hiekkalaatikolla, kahvitermari kädessä, huonosti nukutun yön jälkeen. Puhaltelen pipiä pois pienistä polvista ja teen älyttömän näköisiä synttärikakkuja joita kukaan ei pysty syömään koska ällömakeita koristeita on niin paljon. Jakelen jäähyminuutteja, halaan ja luen satuja. Kasvatan parhaani mukaan, ja kasvan itse parhaani mukaan.

Kiitos teille kaikille näistä vuosista, vaikka me emme useimpien kanssa oikeassa elämässä tunnekaan. En unohda teitä.

Reima halusi tarjota lounaan yhteydessä katselmuksen kevätmallistoonsa, ja sattuipa niin hassusti että minulla on tapana syödä joka päivä, joten hipsin paikalle into piukassa.

Ai että. Ei olisi pitänyt mennä.

Luottokorttini istuu vieläkin nurkassa käpertyneenä sikiöasentoon.

Kevätkamathan eivät ole vielä kaupassa (eikä niistä saanut vielä julkaista kuvia), mutta kun ne saapuvat niin kalliiksi tulee. 

Uusiakin juttuja opin taas. En esimerkiksi tiennyt, että Reima tekee aurinkosuojavaatteita. Ne olivat paljon söpömpiäkin kuin ne mitkä me olemme apteekista (ihan sikakalliilla hinnalla) ostaneet. Eli siinä oli ensimmäinen menoerä ensi keväälle.

Opin myös, että haalarin kosteussuojan voi itse freesata taas hiukan pitävämmäksi. Haalari pistetään 40 asteeseen (eli esim. viilenemässä olevaan saunaan) jossa kosteussuoja lämmetessään leviää hiukan peittävämmäksi. Kamalasti kuumempaan ei kuulemma kannata laittaa jotteivät haalarin teippaukset ota osumaa.

En myöskään tiennyt että Reima vaihtaa haalareiden rikki menneet kenkäkuminauhat. Eli ne, jotka ujutetaan kengänpohjan alta. Kuulemma kuva rikki kuluneista riittää jotta asiakaspalvelu pistää uudet postiin. Mielestäni aika kiva palvelu!

Mutta siihen mallistoon. Minä olin siitä ehkä niin innoissani siksikin että olen aina tykännyt Reimasta. Meidän pojat ovat isovanhempien ja joulupukin ansiosta kuin firman käveleviä mainospylväitä. Toiset eivät tykkää koska Reiman vaatteet ovat aika perusvärisiä ja ilman hirvittäviä krumeluureja, mutta minä olen tykännyt juuri siitä. Olen varmaan aika tylsä mutsi, mutta lämpenin erityisesti sille että ne neutraalin väriset kamat olivat oikeasti neutraaleja, eikä niin että esimerkiksi punaisen haalarin selässä onkin sitten jumalaton Hello Kitty.

Kaikista söpöimpiä olivat varmaan Newborn-malliston kamat. (Klikatkaa muuten linkkejä ihan rauhassa, minä en saa niistä mitään.) Kenelläkään osallistujista ei ollut sille osastolle varsinaisesti asiaa, mutta jotenkin me kaikki vietimme siellä eniten aikaa. Tuli heti sellainen "oispa meilläkin näin pieni ja ihana..."-fiilis. 

Vaarallista touhua.

Saimme lopuksi vielä kurkata syksyn mallistoa, jonka on Eppusen Kaapilla on aiemmin referoinut tässä. Siinä on itseasiassa juurikin ne minunkin rahareikäni tälle syksylle, tuo vaaleanharmaa haalari ja sinisen takin alta pilkistävät vaaleanharmaat toppahenkselihousut. Ne ovat livenä vielä nätimmät kuin tuossa, mutta valitettavasti eivät ole tulleet vielä nettikauppaan.

Pakko myöntää etten kyllä ihan vielä kertoisi vaikka olisivatkin tulleet, koska pitäisi ensiksi klikata itselle ne himaan ennenkuin uskaltaa kertoa muille.

Nuo vaaleanharmaat toppahousut olivat niin nerokkaat että harkitsin niiden sullomista salaa käsilaukkuuni jo showroomilla. Tuon vinon vetskarin (jonka ansiosta sen minimustekalan änkeminen talvivaatteeseen helpottuu pikkuisen) lisäksi henkselihousuissa on painijaselkä, jotka muuttuvat henkseleiksi vain etupuolelta. Ja korkea kyljet ettei napaan mene lunta kun makaa hangessa.

Se painijaselkä-henkselietupuoli oli minusta nerokas siksi että nuo olivat juuri tuollaiset 1-2-vuotiaiden haalarit, eikä niillä rantapalloilla ole mitään hartioita pitämään normaaleja henkseleitä paikoillaan. Mutta avot, ongelma ratkaistu!

Vaaleanharmaat olivat vielä ReimaTeciäkin, kaiken lisäksi.

Tulipas aikamoinen kehumisteksti, mutta kai minä sitten vaan olen Reimatyttöjen Reimatyttö? Yritin viime vuonna ilmoittaa Viktoria siihen hakuun missä etsittiin tavallisia lapsia tuotetestaajiksi, mutta emme tulleet valituksi koska Viktor oli juuri puoli vuotta liian nuori verrattuna haun alaikärajaan.

Tai ainakin minä aion hokea itselleni edelleen että se johtui siitä.

Jos tässä nyt on todettu että minä olen perusvärien ihminen ja aion pukea nappulani jatkossakin harmaaseen, mustaan ja siniseen, niin millä meiningillä teillä mennään? Välillä minusta nimittäin tuntuu että joku MOLO:n neonvärinen haalari olisi hyvä jotta nappulan löytää kolmemetrisestä hangesta. Tai sitten Ticketin kun niissä on niin hyvin heijastimia (mutta voi jessus miten ne haalarit ovat kalliita), vaikka otsalamppu kyllä ratkaisee sen pimeällä näkymisen ongelman ehkä kaikesta näppärimmin.

Tehän tiedätte että blogit ovat aivan täynnä höttöä. Tekaistua, kaunista todellisuutta jossa ihmiset ovat laihoja ja heillä on iho kuin barbienukeilla. 

No ok. Kaikki muotibloggaajat ovat oikeasti kai laihoja. Mutta sellaista ihoa ei ole kenelläkään.

Joka tapauksessa.

Meidät kutsuttiin tässä päivänä eräänä rantapäivää viettämään Pihlajasaareen. En ole Helsingistä kotoisin, joten tällaiset salaiset saaret kaupungin ulkopuolella ovat minulle tuntematon alue. Ja ne siis ovat niin salaisia että niille menee lautta kaksi kertaa tunnissa koko päivän. Lautta lähtee sellaisen salaisen, valtavan PIHLAJASAARI-kyltin alta. Joka on salaisesti jemmattu kahvila Caruselin viereen. 

Agentti-meininkiä.

Mutta joo, blogeissahan rantapäivät ovat idyllisiä ja ihania. Lapset käyttäytyvät ihanasti ja vilkutellaan ohi lipuvalle Tallinnanlaivalle, niinkuin tuossa pääkuvassa. 

Oikeasti sillä yritettiin kiinnittää muiden keksejä kärttävän kolmevuotiaan huomio muualle samalla kuin yritettiin tyynnytellä vauvaa, joka suuttui koska ei saanut syödä koko rantaa.

Tässä toisessa kuvassa hengaillaan hiukset kesätuulessa hulmuten, iloinen vauva sylissä.

Oikeasti se on iloinen siksi että sillä on suu täynnä hiekkaa. Minua hymyilyttää koska sen suussa on hiekkaa, eikä se vieressä lojunut hanhenpökäle.

Sitten meillä on tietenkin tämä ihana uimakuva, jossa blogilapset telmivät aalloissa täydellisen blogimiehen valvovan katseen alla.

Oikeasti pienempi blogilapsi pitää kädessään leväkökköä, jonka seuraavaksi yritti tunkea suuhunsa. Sai raivarin kun täydellinen blogimies esti tämän. Isompi blogilapsi unohti veteen juostessaan ettei osaa uida.

Pikkujuttuja.

Välillä hengailtiin rannalla pienet hiekkaiset varpaat sylissä.

Vaikka oikeasti vauva oli sylissä koska en jaksanut kokoajan jahdata sitä pitkin mitä ilmeisimmin syötäväksi tarkoitettua rantaa, jonne ärtsyt kanadanhanheet kakkivat vähemmän syötäviä pökäleitä. Ihanat blogivauvanhiekkavarpaat olivat ihanasti suussa tuon kuvan jälkeen. Nyrkissään oleva hiekkaläjän ihana blogivauva survaisi ihanasti pahaa aavistamattomien hampaideni väliin.

Mutta blogissakin iso osa on totta. Meillä oli oikeasti ihana päivä ihanassa seurassa. Viktor, vaikkakin unohteli uimataidottomuutensa, hillui aalloissa kuusivuotiaan Urhon kanssa kunnes molemmilla sinersivät huulet. Ja hei, kuusivuotias Urho leikki Viktorin kanssa koko päivän! 

Tajuatteko!

Urho 6 v!

Orgiat Daniel Craigin kanssa! Koska siihen se oli täysin verrattavissa jos Viktor olisi minä. Moi äiti.

Marius puolestaan sai maistaa ihka ensimmäistä (hiekkaista) keksiään, ja sai survottua siihen minikitaansa sen verran santaa että oletan sen kakkivan tiiliä koko viikon.

Tässä viimeisessä kuvassa näkyy mitä Isäntä touhuili valvoessaan lasten touhuja leikkipaikalla.

Oikeasti meillä oli sellaiset vaijerit ja vinssit jotta ukko saatiin tuohon asentoon. 

Ei vaiskaan.

Kyllä se noin hillui.

Puoli päivää.

Koska minä olen naimisissa kreikkalaisen jumalan kanssa.

Mutta saa se Daniel Craig silti soitella.

Kaksi ylimmäistä kuvaa ovat muuten Taaperotaloon poikkeuksellisen hyvälaatuisia, ja se johtuu ainoastaan siitä että minä en ottanut niitä. Niistä saan kiittää Stella Harasekia. Jolla, muista tyylibloggaajista poiketen, on oikeastikin sellainen barbie-iho. Sen lisäksi että se on laiha ja tyylikäs.

Kyllä. HopLopissa. Koska elämästämme puuttui niin olennaisissa määrin kaaosta. 

Ei sentään, ulkona satoi. 

Ja elämästämme puuttui kaaosta. 

Opin etten ole enää aivan niin ketterä kuin ennen. Meinasin (Mapen suureksi riemuksi) jumittua tuohon putkeen.

Muutenkin oli sydänkohtaus lähellä koska tuo pikkujätkä on aivan yhtä nopea kuin Viku oli hiukan vaille vuotiaana. Ratkaisin pelin heittämällä mupeltajan ensitutustumiselle pallomereen. Koska kaikki rakastavat pallomerta, ja sydänkohtauksen ja niveltrauman kokeneet äidit voivat istua siellä paikoillaan ja heitellä palloja lapsilleen. Jotka maistelevat jokaikisen pallon yksitellen. 

Immunivaste, immuunivaste, immuunivaste...

Kukaan ei ehkä ole koskaan ollut niin innoissaan pallomerestä kuin Marius.

...paitsi ehkä Viktor. Joka siis näkyy kuvassa, vaikkakin hyvin marginaalisesti.

Mariusta myös kiinnosti autorata hieman enemmän kuin Viktoria samanikäisenä.